Ällöö, ne pussailee!

Varsinkin kesällä, kun kaikki oli vielä kovin uutta ja ihmeellistä (miksei ihastumista saa pullotettua?), vaimo huomautti muutaman kerran meidän olevan ällösöpöjä. Oli itse asiassa huomattavasti hankalampaa tottua kaikkeen siihen söpöstelyyn ja hellittelyyn kuin varsinaiseen kinkyilyyn. Piiskan saaminen on noin miljoona kertaa helpompaa kestää kuin se, että joku tuijottaa silmiin tai silittää poskea - tai, vielä kauheampaa, tekee molempia yhtä aikaa. The shock, the horror!

En ollut aikaisemmin ollenkaan tottunut moiseen söpöilyn määrään, enkä oikeasti käsittänyt miksei parin tunnin bussimatkalla muka voi istua eri penkkiriveillä että voisi nukkua rauhassa. Nyt olen tietenkin täysin pilalle hemmoteltu tässäkin mielessä, en tiedä onko Poika tyytyväinen vai kauhuissaan luomastaan hellyyshirviöstä. Useimmiten aamuni alkaa sillä, että tajuan puoliunisena Pojan nousseen jo sängystä ja tekevän lähtöä töihin - ja vaadin ehdottomasti haleja ennen kuin päästän sen tekemään aikuisjuttuja.

Äkkiseltään ehkä luulisi että ylenmääräinen söpöstely ja kinkyseksi eivät sopisi yhteen. Jos kerran se haliminen ja silmiin tuijottelu on mukavaa, eikö silloin hellä seksikin toimisi? Itsekin aina välillä huomaan haikailevani vaniljaseksin perään, miettiväni kuinka olisi mukavaa kynttilänvalossa romantillisesti huokaillen silitellä toista. Ja onhan se mukavaa, mutta poikkeuksetta olen huomannut ennemmin tai myöhemmin ajattelevani "no tukistaisi nyt edes".

Ja poikkeuksetta Poika tukistaa.

Ja se voittaa kaikki silitykset.

Harakan tunnustuksia

Kun olin vasta tutustunut koko BDSM-alakulttuuriin, olin sitä mieltä että panta on kliseistä kliseisin symboli koko touhulle (minä en ainakaan IKINÄ ...). Ollessani vielä nuori ja murea ostin lemmikkieläinkaupasta söpön pienen niittipannan festarireissua varten talutushihnoineen kaikkineen - fiksumpi olisi ehkä jo tässä vaiheessa tajunnut miettiä, miksi se tuntui niin kovin hauskalta ajatukselta. Festarien jälkeen panta jäi pyörimään laatikon pohjalle enkä ajatellut sitä sen enempää.

Nykyään kuljen arkipäivisin astetta hillitympi panta kaulassa. Mitään sen ihmeempiä seremonioita ei sen pukemiseen liittynyt, panta on toki ollut mukana myös leikkihetkissä mutta sillä ei ole sen ihmeempää roolia. Toimii lähinnä muistutuksena Pojasta silloin, kun liehun milloin missäkin omin päin. Onneksi opiskelijana voi pukeutua melkein mihin tahansa sen herättämättä sen suurempaa kummastusta kanssaeläjissä, en ole joutunut selittelemään pantaa kavereillekaan sen ihmeemmin. Äiti toki ehti jo kummastella olenko joutunut talutushihnaan, onneksi olin kommentin kuullessani selin ja sain pidettyä mölyt mahassani.

Muutaman viikon päästä on kuitenkin tiedossa asteen fiinimmät juhlat, jonne ei nahkapannassa oikein ole asiaa. Tätä tarkoitusta varten käytiin sitten Pojan kanssa ostamassa pyhäpanta eli oikeastaan aika harmittoman näköinen kaulakoru, joka sopii juhlatamineisiin vähän mukavammin. Sain jo koeajaa pantaa sukujuhlissa, toimii ihan mukavasti vaikka se on toki paljon helpompi unohtaa kuin varsinainen panta.

Olen ehkä maailmankaikkeuden suurin harakka ikinä, mutta olen kyseisestä helystä aivan tohkeissani. Panta on toki ihana ja olen jo pikkuhiljaa oppinut että sen voi oikeastaan yhdistää melkein mihin tahansa (paitsi nyt siihen iltapukuun), mutta ei se erityisen naisellinen kapistus ole. Luontainen mieltymykseni kaikkeen mikä kiiltää on joutunut väistymään ja muut korut saaneet jäädä odottamaan myöhempiä aikoja, mikä on oikeastaan vähän tylsää.

Mutta nyt voin leikkiä tyttöä!

.. ajatuksena toki oli joskus kirjoittaa pannasta astetta syvällisemmällä otteella, liittyyhän siihen kaikenlaista symboliikkaa jota ei tule päivittäin ajateltua. Juuri nyt ei kuitenkaan irtoa mitään kovin syväluotaavaa itsetutkiskelua koska MULLA ON UUSI KORU.

domlier-than-thou

Ostin tänään ohimennen Kivun kauneus -nimisen kirjan. Kirjassa on Qumman ottamia käsittämättömän kauniita kuvia ja itsensä enemmän tai vähemmän kinkyiksi tuntevien ihmisten lyhyitä kertomuksia siitä, miten he identiteettinsä ja kivun elämässään kokevat.

Sinänsä loistava kirja ja rohkea veto Likeltä julkaisuna, mutta jo muutaman tarinan lukemisen jälkeen alkoi häiritä piirre, joka tuntuu löytyvän jokaisesta alakulttuurista. Useampi kirjoittaja muistaa mainita, kuinka ensimmäiset muistot kinky-tyyppisistä tunteista ovat jossain sikiövaiheen tietämillä ja heti sen perään, kuinka hankalaa kaikki oli aikoinaan.

Tokihan esimerkiksi internet on kovasti helpottanut elämää myös BDSM-asioissa ja ihmisten ajatusmaailma ylipäänsä on avartunut, mutta jotenkin tuollaisista kirjoituksista jää paha maku suuhun. Tulee mieleen se, miten jokaisen vähänkään suosiota saaneen bändin faneista löytyy niitä Oikeita Faneja, jotka kyllä kuuntelivat tätä musiikkia jo silloin kun sitä oli saatavilla vain nuhruisina treenikämpällä nauhoitettuina C-kasetteina. Ja jotka tottakai tästä syystä kokevat olevansa jotenkin aidompia kuin ne kaikki muut.

Esimerkiksi paljon hehkutettu internet on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Informaatiota on saatavilla niin valtavat määrät, että siihen on helppo hukkua - löytyy maksuttomia ja maksullisia sivuja, BDSM-pornoa ja pitkiä esseitä, seuranhakupalstoja ja keskustelualueita ja .. itse ainakin olen tuntenut oloni varsin eksyneeksi, vaikka muuten olen tietokoneen kanssa sinut. Samalla tuntuu, että pitäisi jaksaa kahlata KAIKKI läpi, ettei tuntisi oloaan laiskaksi. Pitäähän sitä tietoa käyttää hyväksi, kun sitä kerran saatavilla on.

En tiedä, kumpuaako tämäkin ärtymys omasta kiltin tytön täydellisyydentavoittelustani. Kieltämättä helposti tulee riittämätön olo, kun ei ole ollut tietoinen omista taipumuksistaan jo kromosomitasolla. Eikä ole joutunut erityisesti taistelemaan omasta asemastaan, ainakaan vielä.

Mutta joojoo, kun te olitte nuoria oli sotia.

Täällä köysi käskee, naru näyttää

En pysty enää suhtautumaan välinpitämättömästi mihinkään naruun - kengännauhat, lippunarut ja varsinkin ne tupsupäiset verhopidikkeet ovat saaneet ihan uusia merkityksiä. Kun Poika suhteen alussa halusi tietää, minkä kokeileminen erityisesti kiinnostaisi, oli bondage heti listan kärkipäässä. Ja nimenomaan vielä se köysillä tapahtuva sitominen, vaikka nopeasti kiinnitettävissä kahleissa on toki puolensa.

Aluksi jouduimme tyytymään ihan peruspuuvillanaruun, joka oli turhan ohutta ja muutenkin aika köykäistä tavaraa. Sai siitäkin sentään jotain aikaiseksi, muutaman kerran kokeiltu breast harness on tähän asti jäänyt monimutkaisimmaksi viritykseksi. Kyseisiä tissivaljaita (kyllä, minä se tiedän miten asiat ilmaistaan kauniisti) sain pitää myös julkisilla paikoilla lähtiessäni tyttöjen kanssa rimpsalle - värivalokerho ja tanssahtelu tuntuu harvinaisen oudolta, kun tissien välissä kulkee narua. (Suosittelen kokemusta lämpimästi, mutta älkää kertoko Pojalle.)

Mutta! Nyt meillä on oikeaa hamppuköyttä ja se on punaista! Yritän tällä hehkutusblogaamisella lievittää harmitustani siitä, ettei kyseistä köyttä vielä ole ehditty testaamaan. Toiveissa on, että jossain vaiheessa naruleikeistä voisi saada jopa kuvia myös tänne.

Tiedän, ettei Anttilan kodinhömppäosastolla pitäisi saada punastusta aiheuttavia kiksejä, mutta katsokaa nyt tätä! Jos en tietäisi että sisustusnaru luovuttaa alta aikayksikön, venyy ja paukkuu ja on muutenkin doubleplusungood, olisin jo ostanut ihanasti hohtavia tupsunaruja ainakin kiljoona metriä. Allaoleva tupsu löytyisi esimerkiksi Porin Nauhasta ja napista, sinne!

Älä tule liian usein, känkkäränkkä

Olen viime aikoina ollut ilmiömäisen pahalla tuulella, yleensä aivan syyttä. Kesän ajan oli helppoa leikkiä Pojan kanssa kotia aina kun olimme samalla paikkakunnalla, mutta tosielämä on sittemmin ottanut meidät kiinni.

Aikaisemmin olen ollut sitä mieltä, että kotona saa ja pitää kiukutella. Elämässä pitää olla ainakin yksi paikka, jossa voi olla aivan rehellisesti täysi paskiainen silloin, kun mikään muu ei auta. Uuden uljaan alistumisurani ansiosta olen kuitenkin joutunut hieman tarkistamaan käsityksiäni. Subeillakin toki saa olla huonoja päiviä, mutta silti pitäisi osata käyttäytyä jokseenkin roolinsa raameissa. Silmien pyörittely, huokailu ja ylenmääräinen marttyyrinkruunun kiillottaminen ei kyseiseen rooliin erityisemmin kuulu.

Huonoina päivinä on kuitenkin vaikeaa muistaa, että olen itse valinnut roolini enkä ansaitse siitä sen enempää kiitosta kuin haukkujakaan. Huomaan itsessäni selvästi äitini kaltaisia piirteitä - "on se kumma kun kukaan ei huomaa että oon tiskannut vaikka väsytti! missä viipyy suosionosoitukset ja fanfaarit!".

Heräsin temppuiluni järjettömyyteen vasta, kun juttelin kavereiden kanssa asioista XYZ, jotka Poika tekee aivan väärin ja jotka on tosi epistä. Yksi armaista ja tarkkanäköisistä ystävistäni kysyi hetken nillitystä kuunneltuaan, miksen puhu asiasta Pojalle. Kesällä kehuin, miten tämän kuvion ansiosta on pakko olla rehellinen sellaisissakin asioissa, joita yleensä kierrellään ainakin suhteen alkuvaiheessa. Kyseisen kommentin jälkeen tajusin, että olin tipahtanut täsmälleen samaan juoksuhautaan jossa olen rämpinyt aikaisemminkin - teen omasta mielestäni Suuria Uhrauksia toisen edes pyytämättä, ja loukkaannun kun niitä ei tajuta arvostaa.

Valaistumisen hetken jälkeen olen yrittänyt kovasti parantaa tapojani ja muistaa hengittää välillä ennen ylenmääräistä teatraalisuutta. Se kuuluisa pieni paha noita kuitenkin vierailee meillä edelleen säännöllisesti - känkkis, jos luet tätä, tule jatkossa vain kerran viikossa?