Selkäydinreaktori

Tässä iltana muutamana Poika totesi että on hienoa saada minut tekemään jotain, josta en pidä lainkaan. Makuuhuoneen puolella sellaisia juttuja ei totta puhuen aivan erityisen paljon ole, ainakaan Pojan omien rajojen sisäpuolella. Useimmiten ne itselleni epämiellyttävät osuudet eivät vaadi minulta erityisen paljon osallistumista, tällä kertaa kuitenkin olin Pojan käskystä ottanut vähän aktiivisemman roolin.

Itse olin tilanteen hienoudesta aivan samaa mieltä, tosin hieman eri syistä. Käskyn kuullessani en hetkeäkään harkinnut siitä luistamista jollain verukkeella, tai pohtinut miksi ylipäänsä suostuisin. Varsinkin alkuaikoina tuollaiset ajatukset pyörivät mielessä usein, kun itsenäiseksi ja omanarvontuntoiseksi opetetut aivoni yrittivät käsitellä tilannetta rationaalisesti.

Aluksi pelkäsin, mitä sellaisen kontrollin menettäminen voisi tarkoittaa. Entä jos Poika käskisikin tekemään jotain oikeasti vaarallista? Mitä kauemmin olemme yhdessä, sitä hankalampaa minun on kuvitella tuollaista tilannetta. Eihän koko suhteessa olisi mitään järkeä, jos en pystyisi luottamaan siihen ettei Poika satuta minua (enempää kuin katsoo tarpeelliseksi ja turvalliseksi).

Aikaisemman nettisäätöni yhteydessä käänsin toki joskus aivot pois päältä ja tein asioita käskystä, mutta silti tiesin että voisin minä hetkenä hyvänsä yksinkertaisesti sulkea koneen ja lopettaa koko touhun. Tunne johtui epäilemättä siitäkin, että koko säätö jäi loppujen lopuksi kovin lyhytaikaiseksi enkä siis koko aikana joutunut oikeasti päästämään irti omista estoistani. Nykyään lopettamisen mahdollisuus on tottakai olemassa, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta.

Ehkä samasta syystä arkielämään liittyvät perussäännöt eivät varsinaisesti enää tunnu säännöiltä vaan normaalilta elämältä. Tuntuisi oudolta yhtäkkiä jakaa kotityöt uudestaan tai lakata kysymästä lupaa milloin mitäkin varten. Aluksi vähän keinotekoisilta tuntuneet tavat tehdä asioita ovat painuneet pikkuhiljaa selkäytimeen ja muuttuneet matkalla helpommiksi, onneksi.

Kuulostaa ehkä hieman huolestuttavalta, mutta minusta tilanteet joissa en edes tajua ajatella vaihtoehtoja ovat omalla tavallaan hienoja. Ihmiset tuntuvat kovasti kohkaavan subspacesta (in subspace, no-one can hear you scream your safeword ..) ja kuinka hienoa sinne on upota, ehkä nämä hetkelliset välähdykset ovat esimakua moisesta.

She's turning blue - such a lovely color for you

Taas aihe, jonka termistön kääntäminen ei oikein onnistu. En kuitenkaan ole vältellyt sitä sen vuoksi, vaan koska yleinen mielipide varsinkin rapakontakaisten BDSM-foorumeiden perusteella on, että tässä touhussa pääsee hengestään.

Aloitan siis sanomalla, että breath control play on vaarallinen harrastus. Jopa siinä määrin, että se kuuluu edgeplay-karsinaan yhdessä veitsien ja aseiden kanssa. Perinteinen BDSM-motto safe, sane, consensual ei näissä äärimmäisyyksissä päde, koska turvallisuudesta ei voida mennä takuuseen.

Lisätietoa breathplayn vaarallisuudesta löytyy esimerkiksi Jay Wisemanin esseestä, tekstiä ei tietääkseni ole suomennettu. Toki ihan jo maalaisjärjellä voi päätellä, että kun hapensaanti estetään se ei tee aivoille erityisen hyvää. Kuristamisessa on omat vaaransa, esimerkiksi kurkunpään vahingoittaminen onnistuu ilmeisesti yllättävän vähällä vaivalla. "Turvallisempaan" hengityksen rajoittamiseen löytyy ohjeita, perussääntönä mainittakoon että itse henkitorven painamista kannattaa välttää ja mitä lähempänä leukaa kuristava käsi/vyö/muu lelu on, sen parempi.

Kaikista riskeistä huolimatta breahtplay tuntuu aivan järjettömän hyvältä. Käsi kurkulla tai suun edessä on ainakin minulle todella voimakas osoitus toisen vallasta. Ei taida tulla yllätyksenä oman väline- ja asukammoni huomioon ottaen, että hengitystä rajoitetaan tässä taloudessa useimmiten ihan käsivoimin. Eikä Poika yleensä katkaise hengitystäni pidemmäksi aikaa, vaan päästää irti ennen kuin hapenpuute alkaa varsinaisesti tuntua epämiellyttävältä.

Tässä iltana muutamana Pojan käsi kuitenkin pysyi suuni edessä huomattavasti pidempään kuin yleensä. Rauhoittumisyrityksistäni huolimatta liskoaivoni lopulta voittivat ja aloin pyristellä järjettömästi. Kokemus ei sinänsä ollut oikeasti pelottava, mutta oli outoa huomata että jo muutaman hengenvedon jälkeen, heti paniikin laannuttua, olin itseeni äärimmäisen pettynyt. Omalle itsesuojeluvaistolleen tuskin pärjää ikinä, mutta toivon että zeniläinen mielentyyneyteni ja luottamukseni Poikaan joskus tulevaisuudessa riittäisi pidemmälle.

Kielipoliisi pamputtaa

Vaikkei sitä ehkä näitä tekstejä lukiessa uskoisi, suhtaudun kieliin melkoisella intohimolla. Varsinkin suomen raiskaaminen häiritsee minua loputtomiin, Pojalla on hauskaa kun esimerkiksi Minun Sonera -mainoksien aikana jaksan hiiltyä joka kerta: "Missä on minun possessiivisuffiksi!?"

Johtunee tuosta pilkunviilaamistarpeestani, että myös D/s-kuvioissa termit ovat sydäntäni kovin lähellä ja mietityttävät minua tasaisin väliajoin. Aikaisemmin bondage-touhuista kirjoittaessani olen tuskaillut joka kerta lontoonkielisten termien kanssa, kun mikään ei oikein tunnu toimivalta. Väkisin väännetyt käännökset ovat toisinaan ihan hilpeitä ja niillä on toki oma paikkansa, mutta toisaalta ne harvoin aukeavat erityisen helposti jos ei tunne alkuperäistä sanaa. Vierastan kuitenkin suomea ja englantia sotkevaa tapaa kirjoittaa, ja sitten pohdin pitäisikö termit vaikka kursivoida etteivät ne sotkisi muuten suomenkielistä tekstiä.

Olen myös pohtinut monet kerrat sitä, loukkaako tuo sivupalkin "Orjakkeen muotokuva" sivulle mahdollisesti eksyviä, orjiksi itsensä mieltäviä ihmisiä. Minun ja Pojan D/s kun on melko rentoa luonteeltaan, enkä tässä parisuhteessa varmasti koskaan orjaksi muutu vaikka tietyllä tavalla dynamiikkamme ehkä ylittääkin perinteiset sub/Dom -sopimukset.

Alakulttuurien käsitteistö taitaa kärsiä eniten siitä, että jokaisella on oma näkemyksensä siitä mitä mikäkin sana tarkoittaa. Kun "virallisia" tahoja ei ole, on aika mahdotonta määritellä yksiselitteisesti kunkin termin pohjimmainen merkitys ja sitten päästään tarpomaan loputtomaan mutku musta tuntuu -suohon. Siksi yritän parhaani mukaan jättää monimutkaisemmat määritelmät esimerkiksi minun ja Pojan rooleista tässä suhteessa väliin kokonaan, etten pahoittaisi kenenkään mieltä. Eivätköhän ne tule ilmi erikseen alleviivaamattakin.

Fetissejä on joka lähtöön, minulla niihin kuuluvat ehdottomasti sanat ja kieli ylipäänsä. Pakkomielteensä ja rajansa kullakin - on ihan OK, jos pidät siitä että kumppanisi virtsaa suuhusi, mutta sydämeen mahtuu vain yksi ämmä!

Oho! Tai siis - kas näin!

Toisinaan kesken session tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja yllättävää, josta tajuaa olla pöllämystynyt vasta jälkikäteen. Yleensä ne elementit tuntuvat sulautuvan siihen hetkeen täydellisesti, ehkä niitä siksi ei silloin tajua hämmästellä.

Totta puhuakseni en ole ihan varma ovatko nuo yllätyselementitkin Pojan tarkkaan suunnittelemia, mutta hyvin ainakin näyttelee yllättynyttä jos ovat. Tässä kohtaa nyt pitänee muistaa sanoa, että luotan täysin siihen ettei Poika koskaan aivan niin huumaannu hetkestä että tekisi jotain joka voisi minua oikeasti satuttaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Poika voisi tehdä jotain totutusta poikkeavaa ikään kuin hetken mielijohteesta.

Kaikessa outoudessaan seuraavanlaiset keskustelut ovat mielestäni jotenkin mukavia: "Sä löit mua kasvoihin sillä raipalla!" "Niin löin." "Tuntui aika kivalta." "Niin kyllä tuntui."

On yhtä aikaa hämmentävää ja hienoa kun joku raja tulee rikottua ikään kuin ohimennen, ilman sen suurempia tuskailuja. Itse olen esimerkiksi aina ollut sitä mieltä että kasvoihin lyöminen on iso punainen ei, mutta tuollainen hellempi raipalla taputtelu tuntui tosiaan kivalta - osittain sen takia, etten ollut aivan täysin varma ettei napakampaa iskua tule.

Tuollaisten hyvien hetkien ja ylipäänsä erityisen hyvin sujuneiden sessioiden jälkeen on sellainen olo että maailmassa on kaikki paikallaan ja hyvin. Ehkä vähän kornia ja epäilemättä aika outo syy rauhoittua, mutta toimii silti.

Aatamin asussa (ja vähän Eevankin)

Olen aina luullut, että suomalaisena suhtaudun alastomuuteen jokseenkin luonnollisesti. Että kun meillähän on täällä saunakulttuuri ja vaikka mitä, eihän me nyt sillä lailla erotisoida alastonta kehoa.

On vaikeaa yrittää selittää ulkomaalaisille etteivät suomalaiset tiiraile toisiaan sen kummemmin yhteissaunassa. Tai että sauna ylipäänsä on erotiikkavapaa vyöhyke, jos ei muuten niin koska perussuomalaiselle se lämpö on sen verran liikaa ettei siellä voisi seksiä harrastaa vaikka haluaisi. Puhumattakaan siitä, että on ihan OK jos ala-asteikäiset lapset käyvät molempien vanhempiensa kanssa saunassa.

Olen varsinkin opiskeluaikana käynyt yhteissaunomassa milloin kenenkin kanssa, enkä miellä sitä mitenkään irstaaksi. (Äiti taitaa edelleen olla vakuuttunut siitä, että ko. tilanteet johtavat väistämättä valtaviin orgioihin lauteilla. I wish.) Myönnettäköön kuitenkin, etten ehkä ihan äkkiseltään lähtisi kaksin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa löylyttelemään, jos kyseessä ei olisi erityisen tuttu ja harmittomaksi todettu yksilö.

Hillun kotona yksin ollessani useinkin puolipukeissa - yhden naisen karvasotani ja ajoittain järjetöntä rasvaamista vaativan nahkani ansiosta housutonna on usein miellyttävämpää oleskella. Ensimmäinen prioriteetti kotiin tullessa on kiskoa vaatteet pois ja sonnustautua himavaatteisiin sitä mukaa kun siltä tuntuu. Olohuoneessamme ei tosin vieläkään ole erityisen peittäviä verhoja, joten Pojan jatkuva huoli siitä että vilauttelen ohikulkijoille tissejä päivät pitkät on sinänsä ihan oikeutettu. Näin talvisaikaan asunnon lämpötila onneksi yleensä edistää vaatteiden ylle kiskomista.

Pojan kanssa olen joutunut opettelemaan muunkinlaista nakuilua, meillä nimittäin nukutaan alasti. Itse olen tähän asti ollut suuri flanellipyjamien puolestapuhuja vaikka kieltämättä valmiiksi alastonna peiton alla kieriskelyllä on omat etunsa. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka hankalalta alasti nukkuminen aluksi tuntui ja tuntuu yksin ollessani vieläkin. Ehkä minussa asuu sittenkin pieni puritanisti.

[Kuva on peräisin Wikipedia Commonsista.]

Harmaa arki <3

Tajusin uuden postauksen aihetta miettiessäni, etten juuri koskaan kerro minun ja Pojan arkipäivästä. Johtunee siitä, että arkipäivä on meillekin tasan nimensä veroista, ei tässä taloudessa joka päivä kinkyillä. Ainakaan sillä tavalla kuin ihmiset taitavat asian mieltää, en keekoile kotona panta kaulassa piikkikoroissa tarjoilemassa Pojalle kahvia. Eikä sellainen kuvio itse asiassa kuulu edes fantasioihini, kiinnostaa korkeintaan "voisi olla mielenkiintoista joskus kokeilla" -tasolla.

Jotenkin tavallisten arkitouhujen raportointi ja niillä mehustelu tuntuisi oudolta, vaikka itse pidän arjestamme. Mainitsin jo aikaisemmin että himahousuinen Poika piiska kädessä on mielestäni paljon kuumempi näky kuin sama mies perinteisemmissä BDSM-releissä. Sama arkipäiväisyys kiihottaa jos Poika leffaa katsoessa tai ruokaa laittaessa tukistaa tai likistää seinää vasten ikään kuin ohimennen.

En tiedä, johtuuko tämä arkipäiväisyyden ihasteluni siitä, että elättelen toivoa tämän jatkumisesta ikuisesti. Tuskin yksikään (D/s-)suhde jatkuu täsmälleen samanlaisena vuosikymmeniä, mutta on ihana ajatus että samanlainen vire voisi jossain muodossa säilyä. Ehkä se omien korvieni välissä tekee edelleen tabuksi mieltämästäni taipumuksesta jotenkin tavallisempaa. Tai ehkä on ihan yhtä OK pitää tukistamisesta kuin tiskaamisen ohessa saaduista suukoista, eikä tarvitsisi aina yrittää löytää asioille syvempiä syitä?

Kinkykino

BDSM kelpaa mainstream-elokuvien aiheeksi äärimmäisen harvoin. Tai niiden muidenkaan, jos ei lasketa pornoa (ja siitäkin suurin osa on tuskallisen huonoa). Itse olen törmännyt elämäni aikana vain muutamaan aihepiiriä jotenkin sivuavaan elokuvaan, en tosin niitä aivan asioikseni ole etsinytkään.

Muistikuvani elokuvasta ovat jokseenkin hatarat, mutta muistaakseni Bitter Moon on joskus näytetty televisiossa, ja olen eksynyt sitä katsomaan. Olisinkohan ollut viisitoista elokuvan nähdessäni, joka tapauksessa muistan vain että pidin sitä samanaikaisesti täysin sairaana ja oudon mielenkiintoisena (a clue, Sherlock!). Elokuva ei ole kävellyt vastaan DVD:nä, eikä sitä näköjään ainakaan kotikaupunkini vuokraamoista löydy, joten uusintakatselu on jäänyt haaveeksi.

Bitter Moon ei sinänsä ole paras mahdollinen kuvaus BDSM-elämästä, että siinä sadomasokismiin ajautuva pariskunta pikkuhiljaa syö toisensa hengiltä. Vielä pidempi miinus elokuvalle on se, että siinä näyttelee Hugh Grant, tuo romanttisista komedioista tuttu viirusilmä. Tässä elokuvassa kuitenkin muistaakseni meni melkein täydestä!

Kertooko tämä nyt sitten ranskalaisten perverssiydestä (Marquis de Sade, I'm looking at you) vai mistä, mutta Bitter Moon perustuu ranskalaiskirjailijan Pascal Brucknerin samannimiseen kirjaan ja eräänä BDSM:n perusteoksista pidetty Story of O on sekin lähtöisin ranskalaisesta kynästä. Elokuvamuodossa O ei tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, ehkä siksi että elokuva on tehty vuonna 1975 ja tuntuu siksi vähän vanhentuneelta. DVD-hyllystämme löytyisi myös elokuvan jatko-osa, jota emme Pojan kanssa vielä ole uskaltaneet katsoa. Raportoin sen camp-arvosta sitten kun joskus rohkaistun!

Viimeisenä mainittakoon oma tähänastinen lempielokuvani tämän aihepiirin alalla, Secretary. Ehkä osaan jotenkin samaistua Maggie Gyllenhaalin esittämään antisankarittareen, tai sitten hienoa on se ettei elokuva ole täynnä Hollywood-nättejä ihmisiä nipistelemässä toisiaan. Kerrankin laadukkaasti tehty mutta jotenkin rehellinen elokuva siitä, miltä BDSM tuntuu - muuallakin kuin pakaroissa. Itse pakotin silloisen poikaystäväni katsomaan tämän heti kun se ilmestyi DVD:nä ja ihastuin elokuvaan samantien (silloinkaan ei vielä käynyt mielessä että voisin olla tähän suuntaan vinksallani).

Wikipedian BDSM in films-listaa lukiessa käy äkkiä kovin selväksi, että vielä olisi monta elokuvaa näkemättä. Toisaalta suhtaudun elokuviin vähän samalla tavalla kuin kanssaeläjiini, pelkkä BDSM ei riitä. En jaksa katsoa huonoja elokuvia vain sen takia että jossain kohtauksessa heilautetaan piiskaa. Omalle katselulistalle siirtyi tuosta listasta the Piano Teacher, joka jäi näkemättä ilmestymisensä aikoihin.

All the world's a stage

Olen alkanut vakavasti epäillä olevani paitsi nirso masokisti myös tylsä pervo.

Erilaiset roolileikit tai muu teatraalisuus ei nimittäin viehätä minua juurikaan, tosin ei Poikakaan ole moisia vaatinut. Tässä taloudessa pervoillaan varsin usein villasukat jalassa. Sinänsä kyllä se perinteisistä perinteisin synkeä BDSM-estetiikka näyttää silmääni hyvältä, en vaan koe minkäänlaista tarvetta toteuttaa sitä omassa elämässäni. Jo aikaisemmassa elämässäni koin aina itseni vähän hölmöksi jos puin jotain päälleni ajatuksena no nyt ollaan eroottisia.

Meillä ei siis roolileikitä eikä pukeuduta sen ihmeemmin kinkyilyä varten kuin muutenkaan. Poika taitaa pitää minusta eniten joko köysissä tai ilkosen alasti, enkä itsekään oikein osaa keksiä asua jota katselisin mieluummi kuin Pojan omaa ihoa. Nautin jollain tavalla myös siitä, jos minua piiskaavalla Pojalla on himahousut jalassa - jotenkin tilanteiden arkipäiväisyys tekee niistä mielessäni vielä voimakkaampia.

Ehkä olen tylsä ja mielikuvitukseton kun en keksi, miten eri roolit voisivat elämäämme piristää. Alistun kuitenkin mieluummin omana itsenäni kuin tuhmana koulutyttönä.

... esiin ryömivät karvaiset naisasianaiset!

Vuonna 1915 armaassa Amerikassa joku keksi, että hihattomien mekkojen yleistyessä partateriä voitaisiin alkaa markkinoimaan myös naisille. Oheinen kuva on lainattu Wikipediasta, siinä siis ensimmäinen asialle omistettu mainos jossa yritetään kautta rantain tuoda selväksi ajatus siitä että karvaiset kainalot ovat passé. Säärikarvat muuttuivat ällöiksi vasta myöhemmin helmojen lyhentyessä. Yritin kaivella asiasta vakavasti otettavaa lisätietoa, mutta helpoin tietolähde uteliaille lienee Straight Dope, vaikkei lähteenä aivan järjettömän luotettava olekaan. Tuolla saa muutenkin haaskattua tunteja kaikenmaailman nippelitiedon parissa, suosittelen!

Tämä pieni historiaoppitunti johtuu siitä, että eksyin miettimään niinkin arkista asiaa kuin ihokarvat taistellessani omaa yhden naisen sotaani niitä vastaan. Muistan kuinka kymmenvuotiaana ihmettelin silmät pyöreinä säärikarvojaan ajelevaa äitiäni saunan jälkeen, taisinpa vielä ilmoittaa etten itse koskaan ala moiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin säärien ajelemista oli totta kai pakko kokeilla koska kaikki isot tytöt tekee niin, ja sillä tiellä olen vieläkin.

Vuosien mittaan pannaan ovat joutuneet sääri- ja kainalokarvojen ohella muutkin ihokarvat. Sotani rintamalinjat elävät elämäntilanteiden mukaan: kun joskus kauniimpisäärisenä teinittärenä käytin vielä minihameita, tuntui ehdottoman välttämättömältä poistaa myös reisissäni kasvava untuvanohut karva koska se oli ällöä. Nykyään en jaksa siitä enää stressata, etenkin kun hameideni helmat ovat huomattavasti lähempänä polvia kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Viimeisen vuoden aikana olen sen sijaan päässyt tutustumaan hieman intiimimpien alueiden karvanpoistoon. Aivan kuin muidenkin ruumiinosien kohdalla karvattomuus tuntui aluksi vähän kummalliselta, mutta muuttui nopeasti normaaliolotilaksi ja sänkipäivät ikäviksi ja epäeroottisiksi. Poika ei luultavasti hätkähtäisi juurikaan jos päättäisin ulottaa ituhippeyteni myös karvanpoistoon, eikä omasta mielestäni karmea sänki taida sekään säväyttää miestä erityisemmin. Itse kuitenkin punnitsen aamusuihkussa mahdollisuutta kellistää Poika sinä päivänä ja heiluttelen kahta (2) eri ruumiinosia varten varattua höylääni sen mukaisesti.

Varsinaisesti tämä yhden naisen sotani (tai miljoonien muiden naisten vastaava) ei D/s-suhteisiin taida liittyä. Väitän rohkeasti täysin mutu-pohjalta, että karvattomuus on tällaisissa kuvioissa kuitenkin aika yleinen vaatimus. Johtuneeko sitten D/s:n yleisestä ylieroottisesta latauksesta vai mistä, minusta se on aina tuntunut vähän omituiselta. Selityksiä säännölle taitaa olla yhtä paljon kuin sen laatijoitakin, enkä epäile lainkaan että ne kuulostaisivat täysin loogillisilta. Kunnes joka paikka kutisee, punoittaa ja ylipäänsä on jatkuvan syynäyksen, puunauksen ja rassaamisen uhri. Meillä moista sääntöä ei ole, teen siis ihan itse kiusaa itselleni omituisilla kauneuskäsityksilläni.

Jotenkin koko "ihokarvat ovat epänaisellisia ja epähygieenisiä" -uskomus haiskahtaa vahvasti siltä, että meille voidaan myydä ihan mitä tahansa. Tarpeiden luominen tyhjästä ei ole temppu eikä mikään, varsinkaan jos voidaan vedota naisten itsetuntoon ja ulkonäköepävarmuuksiin.

En silti todellakaan aio lopettaa terien ostamista ja kävin tänään pitkästä aikaa varaamassa itselleni ajan brasilialaiseen sokerointiin. Että mikäs minä olen tähän enää lisäämään mitään.

Toista: minä minä minä, minä minä minä minä

Tajusin eilen joogatunnilla, että suhtaudun joogaan jokseenkin samalla tavalla kuin tähän alistumiskuvioonkin. Joka ikisellä tunnilla kuvittelen löytäväni paremman tavan tehdä jonkun asanan ja mietin miksen ole keksinyt sitä aikaisemmin. Seuraavaan tuntiin mennessä olen ehtinyt unohtaa koko asian. Tai lihakset eivät juuri sillä tunnilla yksinkertaisesti venykään samalla tavalla kuin viimeksi, näin ohimennen sanoen siihen tuntuu vaikuttavan kaikki planeettojen liikkeistä lähtien.

Kerrottakoon nyt kuitenkin viime aikaisesta alistumisvalaistumisesta, vaikken vielä uskalla esittää edes arvioita sen eliniästä. Eiköhän tämäkin omia aikojaan hälvene.

Aikaisemmin morkkaamani keskusteluketju on jotenkin jäänyt takaraivooni kummittelemaan. Aloin miettiä, mistä oikein tulee se käsitys että maailma ja muut ihmiset ovat meille kaikille jotain velkaa. Että me kaikki, me ihanaiset ainutlaatuiset lumihiutaleet, ansaitsemme vain ja ainoastaan parasta ja kauneinta.

Myöhemmin ajatusta kypsytellessäni tajusin, kuinka monta kertaa olen sen ansiosta aiheuttanut itselleni ja muille mielipahaa. Varsinkin parisuhteessa taitaa olla aika turha odottaa kirjaimellista vastavuoroisuutta, se johtaa vain tilanteeseen jossa joko ei tehdä kompromisseja koska se toinenkaan ei ole niitä tehnyt, tai sitten niitä tehdään pitkin hampain marttyyrinkruunua kiillotellen. Ystävyyssuhteissakin ainakin itse usein eksyn ajattelemaan ensimmäisenä sitä, mitä mikäkin minulle tarkoittaa. Tietenkin kaikenlaisissa ihmissuhteissa on rajansa eikä voi loputtomasti antaa ja taipua, mutta olen ollut molempien suhteen kovin pihi.

Olen tässä pikkuhiljaa harjoitellut varovasti tuosta ajatusmallista irtipäästämistä. Että jos tekisikin asioista läheisilleen vähän helpompaa jos siihen pystyy, odottamatta sen kummempaa vastalahjaa. Jos lähelleen on osannut kerätä oikeita ihmisiä, se tulee jos on tullakseen.

Samoin olen yrittänyt suhtautua tähän intervallivalaistumiseeni vähän lempeämmin. Tiedän kyllä että nämä kirkkauden hetket eivät todellakaan kestä kauan, että jo ensi viikolla olen taas oma nalkuttava itseni kotioloissa ja taivun kun rautakanki joogassa. Yritän kuitenkin muistaa, että on parempi välillä käydä pinnan yläpuolella haukkaamassa happea kuin rypeä tauotta pohjamudissa.

Muukalainen sängyssäni

Ettei koko blogi menisi pelkäksi köysillä mehusteluksi, yritin kovasti keksiä jotain vähemmän konkreettista kirjoitettavaa. Oman napani tuijottelu on kuitenkin viime aikoina jäänyt jotenkin vähemmälle, tai ainakin päässä ovat pyörineet tasan ne samat jutut joista olen jo tännekin kertonut.

Seuraavaksi lähin napa on samassa taloudessa majailevan Pojan, joten ajattelin seuraavaksi siirtyä sen analysoimiseen. Poika tosin varasi oikeuden kieltää koko postauksen julkaisemisen, joten joudun olosuhteiden pakosta keskittymään jokseenkin painokelpoiseen materiaaliin.

Poika on siinä mielessä elämässäni hyvin ainutlaatuinen henkilö, että jo ennen minkäänlaista sen kummempaa vispilänkauppaa kerroin (vastahakoisesti, mutta kuitenkin) varsin selvästi omista BDSM-taipumuksistani. Asiasta puhuttiinkin sitten heti antaumuksella, Poika kun ei aikaisemmissa suhteissaan ollut uskaltanut tai halunnut tällaisia kuvioita kokeilla. Jälkikäteen olen ollut vuoronperään kiitollinen ja turhautunut asioiden saamista käänteistä, yhtäältä on mukavaa opetella asioita yhdessä mutta toisaalta olisi paljon helpompaa, jos toinen olisi selvästi kokeneempi.

Edellämainitun ainutlaatuisuutensa lisäksi Poika on mielestäni outo. Kyseinen outous näyttäytyy pääosin itseäni jatkuvasti hämmentävänä avoimuutena. Poika nauraa televisiosarjoille, jos naurattaa. Ja ilmoitti minulle tykkäävänsä minusta sellaisessa vaiheessa suhdetta, jossa omasta mielestäni piti vielä mitä suurimmassa määrin vaikuttaa viileältä ja pelata aikaa. En tiedä onko kyse omasta pohjoispohjalaisesta jäyhyydestäni vai mistä, mutta olen vieläkin tasaisin väliajoin yllättynyt siitä miten vilpittömän rehellisesti tunteitaan voikaan ilmaista.

Aivan yhtä oudon avoin Poika on myös hurahduksilleni, oli kyseessä sitten kasvisruoka tai muu yleinen hipistely. Entisen avomiehen kanssa totuin siihen että jo suodatinpussin sijoittaminen biojäteastiaan voi olla vaivalloista, olen siis tästäkin avomielisyydestä välillä hyvin hämilläni. "Ai mitä, voidaan tehdä linssimureketta? Oikeasti?"

Pojalla on toki myös piirteitä, joista voisin mielelläni lahjoittaa osan niitä tarvitseville. Toisinaan liiallisuuksiin menevä tunnollisuus ja täydellisyydentavoittelu kuuluvat ehdottomasti tähän ryhmään, niistä tosin voisin ryöstää neljänneksen omaan taskuuni. Ehkä juuri tunnollisuutensa takia Poika kärsii toisinaan univaikeuksista jotka kiristävät pinnaa sängyn molemmilla laidoilla. Itse en nimittäin isäni käsittämättömät unenlahjat perineenä oikein aina osaa suhtautua asian vaatimalla myötätunnolla sängyssä pyörivään Poikaan, miksei se voisi vain asettua ja nukahtaa kuin tavalliset ihmiset?

Jos haaveideni BDSM-sääntökirja olisi olemassa, olisi varmaan kiellettyä pitää herraansa söpönä. Mutta mitä muutakaan voi ajatella miehestä, joka on täysin koukussa sairaaloista kertoviin reality-sarjoihin ja jonka bravuureihin kuuluu mm. Tyrannosaurus rex -imitaatio? Jos minä olen näiden blogitekstieni valossa (ja muutenkin) vähän outo, niin ei tuo toinenkaan osapuoli taida aivan täysillä käydä. Vakka kantensa valitsee, sano.

Nirso masokisti

Uuden sängyn tarjoamia kahlintamahdollisuuksia testatessa äidyin itse taas kerran mietiskelemään erilaisia kipuja. Tunnustan aivan vapaaehtoisesti olevani harvinaisen nirso masokistiksi, kaikki kivut eivät suinkaan tunnu hyvältä.

En oikein jaksa uskoa että kukaan nauttii kipeästä niskastaan tai selkäsärystään, kuukautiskivuista puhumattakaan. Sen sijaan esimerkiksi päivän kävelemisen tai muun rehkimisen jälkeen sänkyyn kaatuessa tuntuva yleissärky tuntuu (ainakin minusta) jotenkin hyvältä, vaikka periaatteessa kyse on jokseenkin samantyyppisistä kolotuksista. Aikaisemmin eri läpsyttelyvälineitä vertaillessani puhuin jaottelusta stingy - thuddy, mutta myöhemmin floggeriin tarkemmin tutustuessa olen löytänyt muunkinlaisia tuntumaeroja.

Pojan kanssa asiasta puhuessa oli samanaikaisesti hauskaa ja vähän pelottavaa huomata, miten omat tuntemukset näkyvät ulospäin toisinaan täysin päinvastaisina. Kerroin miten piiskaamista floggerilla on jotenkin helpompi käsitellä, koska kiputaso ja iskujen rytmi pysyy yleensä tasaisena. Hetken jälkeen voi tavallaan päästää irti ja nauttia kivusta tuntemuksena. Ilmeisesti kuitenkin alan venkoilla enemmän juuri silloin kun vajoan jonnekin tietoisen mielen ulottumattomiin mehustelemaan niillä piiskankärjillä.

Raipaniskut sen sijaan ovat omasta mielestäni korkeimman luokan kauheutta, mutta tiedän myös että se vasta ikävää onkin jos liikahdan juuri ennen kuin se taputtelua vääjäämättä seuraava napakampi lyönti osuu. Varsinkin kun X-asennossa loikoillessa se tarkoittaa sisäreiteen tarkoitetun iskun osumista samaiseen reiteen, karkuun ei nimittäin kovin pitkälle pääse.

Ehdin jo sänkyyn kiinnitettynä ja silmät sidottuina miettiä, onko tämä tosiaan erityisen terve tapa ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Seuraava raipanisku kuitenkin sai moiset tarpeettomat pohdiskelut katoamaan mielestä, onneksi. Kuka tässä mitään joogaa tarvitsee kun mieli tyhjenee kotikonstein!

Ropemarks are the body's Braille for a night well spent.

Sain kuin sainkin Pojalta luvan lisätä vielä köysikuvasarjaan kuvan niistä jäljistä, jotka gauntlet käsivarsiini jätti. Korsettia purkaessa oli kamera jo muualla, eikä kyljen .. *köh* .. pehmeämpään lihaan jäänytkään aivan yhtä selkeitä ja hienoja jälkiä, ehkä siksikin että korsetin köydet pääsevät elämään vähän eri tavalla.

Gauntletin Poika askarteli ikään kuin ohimennen tässä iltana muutamana paria tuntia ennen kuin piti lähteä bileisiin, sain siis juhlien aluksi kiskoa hihoja alaspäin etteivät köysien jäljet aivan kaikille näkyisi. Hankalaa, koska olen ilmeisesti perinyt äidiltäni tavan kääriä paitojen hihat aina ja kaikkialla.

Köysien jäljistä saa melko mielenkiintoisia kuvia, väribalanssia säätämällä tässäkin nähtävästä kuvasta sai melkoista keskitysleirimateriaalia. Esillä siis vähän maltillisempi versio, jossa kuitenkin näkyy kauniisti miten köyden kierteet siirtyvät iholle. Viikonloppuna kävi ilmi että nahkakahleista ei jää raajoihin aivan yhtä kauniita jälkiä, niistä ehkä lisää myöhemmin.

En keksi enää yhtään köysiaiheista sutkautusta.

Tämän kierroksen viimeinen köysikuva on vähän suurempi versio profiilikuvasta. Yritin kovasti keksiä, miten arm gauntlet-nimityksen voisi kääntää, mutta esimerkiksi taisteluhansikas ei kuulosta aivan oikealta tässä yhteydessä. Lontoonkielisiä termejä käyttäessä tuntee olonsa aina jotenkin hölmöksi, mutta suomennoksiakaan en tiedä ja virallisia sellaisia tuskin onkaan. Kielinatsi siis joutuu taipumaan ja puhumaan fingelskaa.

Gauntlet sinänsä ei ole mitenkään monimutkainen tai aikaa vaativa köysiviritys, mutta näyttää hienolta. Itse pidin tämän nimenomaisen version sitomisesta erityisesti, ehkä siksi että kerrankin Poika oli sitoessaan aivan minussa kiinni. Totesi nimittäin, että sitominen onnistuu helpoimmin niin että itse istuu sängyn reunalla ja minä puolestani lattialla Pojan jalkojen välissä. Oli jotenkin hassua istua siinä ja nähdä miten solmut syntyvät yksi kerrallaan, yleensä kun olen joko selin tai asento on sen verran hankala etten oikein pysty keskittymään.

Ikuisesti kylmäkiskoisena naisena olen sidottaessa myös usein kylmissäni, vaikkei asuntomme mitenkän erityisen kylmä olekaan. Poika pyöritteleekin yleensä päätään yleisille turvaohjeille, joiden mukaan köysiä pitää löysätä heti jos sidottavan sormet tai varpaat alkavat tuntua kylmiltä - taitaisi meillä jäädä sidontaharrastus siihen, jos tuota ohjetta noudattaisimme. Tällä kertaa oli kerrankin helppo olla hytisemättä, kun selän takana oli joku verenkierron omistava lämmittämässä.

Käsivarsien yhteen sitominen rajoittaa muuten näin ohimennen sanottuna liikkumista aivan yllättävän paljon. Äkkiseltään luulisi, että kun ranteet sidottuna eläminen on suhteellisen helppoa, ei käsivarsillakaan nyt niin suurta virkaa voi olla. Vaan väärässä olisi, mieluummin viettäisin aikaa vaikka ranteet sidottuina nilkkoihin kuin kyynärpäät yhdessä.