Häpeä ja kateus, niistä saa voimaa

Muistan, kuinka suunnattomasti häpesin ensi kertaa pornokauppaan uskaltautuessani kun jouduin kysymään myyjältä tapeista. Myöhemmin sain salaperäisen käskyn käydä hakemassa paketti tietämättä lainkaan, mitä se sisältää. Täti tietenkin kaivellessaan laatikkoja kyseli, että minkäköhän kokoisesta paketista kenties on kysymys. Taisin olla punastunut vielä kotiin päästyänikin.

Nykyään minusta on jollain tasolla jo hauskaa etsiskellä vähän erikoisempia välineitä pervoiluun, puhumattakaan niistä kootuista selityksistä joita ko. välineiden kaipailulleen saa keksiä. Olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei minun pervoiluni varsinaisesti kenellekään kuulu, joten yritän ystävällisesti aina keksiä jonkin viattomamman selityksen. Oikeastaan ajatus sen oikean käyttötarkoituksen selittämisestä ei kuitenkaan tunnu enää lainkaan epämiellyttävältä.

Tässä siis lista jo toteutuneista tilanteista ja muutamasta vielä edessäpäin olevasta selittelystä:

1. Kerroin tästä jo kerran, mutta minut vähänkin tuntevat ovat saaneet jo tottua taipumukseeni toistaa omasta mielestäni hauskoja juttuja kerta toisensa jälkeen. Olen edelleen ylpeä rautakauppakäynnistäni! "Niin, jotain amppelitelinettä se siitä metalliputkesta aikoi ... en minä oikein tiedä sen tarkemmin." Toisaalta luulisin että rautakaupan myyjälle spreader bar olisi sanonut jokseenkin yhtä paljon kuin amppelitelinekin.

2. Sain sokerointitädiltä vinkin, että sinkkivoide toimii hyvin taistelussa sisäänkasvavia karvoja vastaan. Avuliaan apteekkitädin kysellessä, mihin voidetta tarvitsen, vastasin rehellisesti että olin kuullut sen auttavan sisäänkasvaviin ihokarvoihin. Lisäkysymys seurasi tietenkin samantien: tuleeko voide käyttöön suurellekin alueelle? Tyydyin toteamaan diplomaattisesti kyseisen alueen olevan varsin pienikokoinen.

3. Samaisella apteekkikäynnillä etsiskelin turvaleikkureita siltä varalta, että köydet kiristyvät hetkessä aivan liikaa (vastuulliset bondage-harrastajat toki hankkivat ne turvaleikkurit viimeistään köysiostoksien yhteydessä). Samainen apteekkitäti oli hieman hämmentynyt selittäessäni että en oikeastaan tarvitsisi kokonaista ensiapupakkausta, vaan ne pelkät sakset riittäisivät.

4. Törmäsin vanhaan opiskelukaveriini kaupungilla juuri, kun olin käynyt ostamassa 40 metriä polyesteriköyttä Knotty Boys -kokeiluja varten. Hetken köysinippu käsivarrellani seisottuani tajusin, että sen läsnäolo kai pitäisi jotenkin selittää. "Kävin oikein naisellisilla purjehdusköysiostoksilla!" "Ai, meinasitko lähteä kesällä purjehtimaan?" "Jos nyt kesällä tekisi muutakin kuin töitä ..."

5. Ennen kyseistä köysitapaturmaa yritin etsiä puutarhatarvikepuolelta juuttiköyttä, olin kuullut että sitä löytyisi sopuhintaan. "Köysi" oli kuitenkin niin ohutta, ettei siitä olisi edes koristenaruleikkeihin. Olin täysin varautunut selittämään myyjälle, kuinka aion rakentaa viinimarjapensailleni köysikehikot ja siksi tarvitsen paksumpaa narua. Ehkä juuri siksi sen kummempia kysymyksiä köyden käyttötarkoituksesta ei esitetty.

6. Kolmas köysiaiheinen selittelytilanne on vielä edessäpäin. Paksumpaa hamppuköyttä kaipaillessamme löysin Ulvilan Köysipunomon ja velvoitin Pojan soittamaan sinne ja tiedustelemaan hintoja. Jo valmiiksi kehitetty selitys köysitarpeelle on kuulemma porraskaide - siihenkin Poika varautui, että myyjä siinä vaiheessa suosittelee liian paksua narua. "Tuossa on jo kymmenmillistä köyttä, vaan on päässyt kovasti rispaantumaan niin ajattelin sen uusia."

7. Luettuani jostain, että ostoslistallamme jo pitkään keikkuneen Wartenbergin pyörän voisi kotioloissa hätätapauksessa korvata kaavapyörällä, kipaisin samantien kangaskauppaan. Kaavapyöriä ilmeisesti kuitenkin löytyy vain ompelutarvikeliikkeistä, jo valmiiksi mietitty hätävalheeni on että olen ostamassa pyörää äidilleni enkä siis oikein tiedä, millainen sen pitäisi tarkalleen ottaen olla. "Ai onko niitä monenlaisia? Onko ne kaikki yhtä teräväpiikkisiä?"

Olen toki joutunut selittelemään myös sitä, miksi haluan ripustaa pyykkini kuivumaan juuri puisilla pyykkipojilla ja miksi lihaskipuuni auttaisi vain se vahvempi tiikeribalsami, jota ei paikallisista luontaistuotekaupoista tunnu löytyvän. Lähipornokaupassa sentään ei selittelyjä tarvita, siellä uskallan jo marssia suoraan kahlehyllylle.

Ensivaikutelmia solmupojista

Tilatut Two Knotty Boysin kirjat saapuivat eilen, ikuisesti uteliaana olen siis ehtinyt selailemaan ne jo muutamaan kertaan läpi. Poikakin ehti tutustumaan illalla kirjoihin sen verran, että kokeili muutamaa solmua ja yhtä harnessia.

Ulkoasultaan kirjat ovat miellyttävämpiä kuin kirjahyllystämme jo löytyvä Shibari You Can Use. Sidontojen vaiheet mahtuvat yleensä yhdelle tai kahdelle sivulle, kun shibari-kirjassa ne ulottuvat suurempien kuvien ja erilaisen taiton takia useammalle sivulle. Uudemmassa Knotty Boys -kirjassa kuvat ovat jopa värillisiä, ja kuvien malleilta puuttuu shibari-kirjassa esiintyneen naisen maanisuudessaan jo hieman pelottava virne.

Mutta mikään ei koskaan ole täydellistä. Solmupojat käyttävät sidonnoissaan yksinomaan keinokuituköyttä, ja vielä paksua sellaista - useimmat monimutkaisemmista harnesseista esimerkiksi vaativat 9-11 milliä paksua köyttä. Meidän lelulaatikostamme löytyvällä 6-millisellä hamppuköydellä ei siis saa aikaan aivan yhtä näyttäviä teoksia, minkä lisäksi kierteinen hamppuköysi soveltuu joihinkin solmuihin kehnonlaisesti.

Kirjat siis toimivat erinomaisena tekosyynä ostaa paksumpaa köyttä! Itse ehdin jo melkein ihastua keinokuidun kiiltoon, Poika sen sijaan ei ole tästä asiasta aivan yhtä vakuuttunut. Joka tapauksessa Knotty Boys -opuksiin tutustuminen vaatinee pientä shoppailua, raportoin sopivaa köyttä löydettyämme miltä sidonnat sitten näyttävät. Monia hyviä oivalluksia ohjeista kyllä löytyy, odotan mielenkiinnolla niiden kokeilemista.

Näin äkkiseltään siis Shibari You Can Use vaikuttaa vähän nihkeästä ulkoasustaan huolimatta sopivammalta nimenomaan hamppuköydellä sitomisesta kiinnostuneille. Toisaalta lähes kaikki teoksesta löytyvät ohjeet ovat saatavilla myös Internetistä, kirja on siis jäänyt ainakin meillä vähän tietokoneen varjoon.

PS. Näin sivuhuomautuksena täytyy antaa solmupojille vielä miinus siitä, että ensimmäisen kirjan loppuosasta löytyvässä sanastossa määritellään Top henkilönä, joka sitoessaan kulkee sidottavan ympäri. Erotuksena siis niihin "oikeisiin" Domeihin, jotka käskevät malliaan pyörimään. En tiennytkään, että ero on näin hiuksenhieno!

Kinkykakarat

Lokakuussa kirjoitin kovin närkästyneenä siitä, miten "vanhan liiton" kinkyjen mielestä Internet on helpottanut omien D/s-taipumustensa löytämistä liikaakin.

Keskustelin aiheesta vähän erilaisesta näkökulmasta tänä viikonloppuna, ja jäin pureksimaan asiaa uudemman kerran. Keskustelukumppanini kertoi siitä, kuinka omassa nuoruudessaan joutui punnitsemaan erityisen tarkkaan kenelle voi puhua taipumuksistaan, sillä se olisi saattanut tulla vastaan vaikka seuraavassa työhaastattelussa.

Internetin kajossa kasvaneelle ajatus anonymiteetin mahdottomuudesta on kaukainen ja pelottava. Jos minunkin olisi pitänyt aloittaa asioiden tutkiminen ja kokeileminen alusta lähtien omalla nimelläni ja kasvoillani, en varmasti olisi vielä tässä. Enkä tiedä olisinko koskaan uskaltanut selvittää Pojalle heti ensitapaamisesta lähtien omia vinoutumiani, jos en olisi niistä puhunut jo aiemmin muualla. Vaikeaa se oli nytkin.

Täytyy myös myöntää, että suhtaudun hieman skeptisesti erityisen nuoriin ihmisiin jotka ilmoittavat ylpeästi olevansa Herroja tai orjia. Tuntuu siltä, että viime aikoina olen törmännyt yhä useampiin ja useampiin hädin tuskin täysi-ikäisiin D/s:stä kiinnostuneisiin. Vaistomaisesti peilaan heidän sanojaan muistoihin itsestäni 18-vuotiaana, ja rohkenen väittää että oman ystäväpiirini laajuisen otannan perusteella ihmiset eivät siinä iässä tiedä itsestään juuri mitään.

Tätä voisi ilkeyksissään verrata kaikkiin niihin 16-vuotiaina ehdottomasti biseksuaaleihin tyttöihin, jotka sittemmin tuntuvat heteroistuvan kovasti kokeilun- ja näyttämisenhalun vähetessä. Toisaalta on hienoa, että tietoa löytyy nykyään niin paljon helpommin, että asioita ei tarvitse lähteä itse keksimään yksi kerrallaan alusta lähtien. Itsekin käytän mielelläni häikäilemättä hyväksi muiden elämänkokemuksen tuomia oppeja siinä toivossa, ettei jokaista asiaa tarvitsisi oppia kantapään kautta.

Havahduin miettimään sitä, tuleeko tämä kaikki todella liian helposti tarjoiltuna meille märkäkorville. Varsinkin kun fyysisiin asioihin on paljon helpompaa löytää ohjeita ja neuvoja, vaikka voisi olla parempi ajatus aloittaa henkisemmistä asioista. Antamatta itsestään juuri mitään saa tarkat ohjeet tyttöystävän sitomiseksi sänkyyn, tai parhaassa tapauksessa ripustamiseksi kattoon. Kukaan ei vaan kerro, mitä sille sen jälkeen pitäisi tehdä.

Eroahdistusta

On meillä viime aikoina tapahtunut muutakin kuin masentelua ja naruniputusta. Otsikossa mainittua eroahdistusta aiheuttaa niinkin tärkeä osa elämääni kuin ajasta ikuisuuteen siirtynyt nännilävistys.

Elämäni ensimmäiset lävistykset otin 16-vuotiaana. Silloin lävistytinkin samalla rysäyksellä sekä kieleni että toisen kulmani, vanhempieni suureksi järkytykseksi. Tämä lävistyskeikka johti pitkään keskusteluun aiheesta "käytätkö sinä tyttöparka huumeita?" - neula kuin neula, eikös juu. Pitkän aikaa tyydyinkin noihin kahteen lävistykseen, kulmakorusta tosin jouduin luopumaan muutaman vuoden jälkeen sen alkaessa osoittaa merkkejä uloskasvamisesta.

Reilu vuosi sitten kuitenkin riehaannuin vielä näin aikuisiällä lävistyttämään itseäni, tällä kertaa vuorossa oli oikea nänni. Kiljahdin kuin tyttö lävistysneulan mennessä nännistä läpi, enkä aivan äkkiä keksi elämästäni hetkeä joka olisi sattunut enemmän. Olin kuitenkin uuteen lävistykseeni hyvin tyytyväinen, kaikesta sen parantumisaikanaan aiheuttamasta vaivasta huolimatta.

Jokin aika sitten huomasin, että lävistyskoru oli epäilyttävän paljon lähempänä ihon pintaa kuin aikaisemmin. Tarkempi tutkiskelu paljasti, että nännikoruni oli ottanut muinaisesta kulmakorustani mallia ja suunnitteli pakoa milli kerrallaan. Päätin siis luopua koko kapistuksesta, ennen kuin se ehtisi ihon läpi asti. Siinä mielessä hyvä juttu, että nyt esimerkiksi nipistimien kanssa ei tarvitse olla yhtä varovainen, mutta silti lävistyksestä luopuminen harmittaa.

Kulmakorusta luopuessani vietin seuraavat viikot hieroen kulmaani kaikkiin niihin paikkoihin, joihin se aikaisemmin korun ansiosta oli jäänyt kiinni: tyynyliinaan, paidankaulukseen, poikaystävän hiuksiin .. toivottavasti samaa prosessia ei tarvitse käydä läpi nännin kanssa. Oudolta tämä metalliton elämä kyllä tuntuu!

Knotty Boys

Kuvassa jatkoa edellisessä postauksessa esitetyille nilkkaimille. Kuten sanoin, kumpikaan meistä ei halunnut luopua köysistä edes hektisen kuvaussession jälkeen (unohdin kehua, että jouduin omin pikku kätösin pitelemään yhtä lamppua jotta valo osuisi koipiini juuri oikein), joten Poika pyöräytti vielä kätenikin nippuun. Oloni oli vähintäänkin avuton, kun kökötin sängynlaidalla nilkat sidottuina yhteen ja kädet sidottuina selän taakse. Ne pikkuhousut sentään sain uhkailuista huolimatta pitää!

Ohjeet kuvassa näkyvään dragonfly sleeve -sidontaan löytyivät samasta paikasta kuin nilkkaimien inspiraationa toiminut kuvakin eli Two Knotty Boysin nettisivuilta. Törmäsin heti etusivulla olevaan kuvaan sidotuista nilkoista puolivahingossa etsiskellessäni tietoa bondagesta jotain aikaisempaa postausta varten. Jälkikäteen sivuilta löytyi ko. sidontaan itse asiassa ohjeetkin, mutta itse olen sitä mieltä että Pojan viritys on vähintään yhtä toimiva.

Esittelin löytöni Pojalle, joka Knotty Boysien videoista innostuneena tilasi molemmat herrojen laatimat kirjat. Kerron kirjoista sitten kun ne saapuvat meille asti, toivottavasti niitä on hieman helpompi seurata kuin sivuilta löytyviä videoita. Ilman spiikkausta esitellyt solmut nimittäin ovat paitsi kauniita myös harvinaisen hankalia opetella!

Knotty Boyseja kritisoidaan toisinaan siitä, että heidän sidontansa ovat pääosin koristeellisia eivätkä niinkään "oikeaa" bondagea. Itse ihastuin juuri solmujen koristeellisuuteen, vaikken oikein ymmärräkään valkoisen keinokuituköyden viehätystä. Ainakin dragonfly sleeve toimi myös liikkeenrajoittamisen osalta varsin mallikkaasti, vaikka vaikuttaa kuvissa todella kevyeltä.

Nyt kun vielä kielipoliisina osaisin päättää onko "Two Knotty Boys" karmivan huono sanaleikki vai niin huono sanaleikki, että se on oikeastaan jo hyvä.

OMG, shoes!

Siinä ne nyt ovat! Vihdoin!

Molempien pienestä flunssasta huolimatta päätimme kokeilla nilkkojen sitomista esimerkkinä kuva, johon olin törmännyt ohimennen (tästä myöhemmin lisää!). Alunperin Poika ei ollut erityisen innostunut, koska halusi sidonnan olevan paitsi kaunis myös oikeasti toimiva.

Sidonnan tehokkuus taisi yllättää meidät molemmat. Noin äkkiseltään näyttää siltä, että jalkojen ympäri on kierretty vähän narua ja sidottu se sitten kiinni. Äkkiäkös tuosta heittää jalan toisen yli ja löysyttää köydet - tai sitten ei. En tarmokkaasta yrittämisestä huolimatta saanut jalkojani liikutettua juurikaan ja pystyin seisomaan vain yhdellä jalalla.

Tottakai kuvauspaikan miettiminen kannattaa aloittaa siinä vaiheessa, kun toinen on jo lähes liikuntakyvytön. Poika oli aikaisemmin käyttänyt kotistudiona makuuhuoneen vaaleaa pimennysverhoa ja ikkunan edessä olevaa lähes seinän pituista laatikostoa. Ainoa ongelma oli, että minä kökötin sängyllä kävelykyvyttömänä ja kieltäydyin jyrkästi Pojan tarjoutuessa nostamaan minut laatikoston päälle.

Pojan hakiessa keittiöstä tuolia sain venkoiltua itseni laatikoston päälle muutaman nilkantaittoyrityksen jälkeen jokseenkin täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa. Tuolille kiipeäminen osoittautui sen verran haastavaksi, että minun oli pakko lopulta nöyrtyä ja antaa Pojan auttaa nostamalla. Että näppärä pieni koristesidonta ...

Takaisin pääsin jälleen Pojan nostamana ja kovin epänaisellisen kiljahtelun säestämänä. Kaikesta riehumisesta huolimatta köydet pysyivät yllättävän hyvin paikoillaan! Kumpikaan meistä ei vielä tässä vaiheessa raskinut luopua köysistä, joten Poika päätti askarrella jotain myös käsieni ympärille. Ensin uhkailtuaan leikkaavansa jalkaani jääneet pikkuhousut pois tieltä, luonnollisesti.

Tänään ei kukaan vastaa

Valittelin jo aikaisemmin alavireistä oloani. Sitkeän flunssan ja muiden terveyshuolien (joita varten en vieläkään ole löytänyt tohtoria, kiitoksia vaan julkinen terveydenhuolto) ansiosta blogi ja D/s muutenkin on ollut prioriteettilistalla aika alareunassa.

Varsinkin, kun tuo edellämainittu terveyshuoli vaikuttaa tähänkin harrastukseen aika oleellisesti. Olen puolileikilläni uhkaillut jättäväni Pojan jos en parane, vitsi taitaa olla jo kulunut aika ohueksi.

Tässä voi taas miettiä miksi perussuomalaisena ensimmäinen reaktio huolia kohdatessa on "nää on mun, sä voit mennä tuonne odottelemaan että hoidan nämä kuntoon". En halua nyt erityisen tarkasti revitellä mistä on kyse, en kuitenkaan ole kuolemassa aivan lähipäivinä.

Toivottavasti blogivire palaa, jos vaikka saataisiin niitä köysikuvia taas aikaiseksi ellei flunssani ole tarttunut jo Poikaan.

Learning the ropes

Bondage näyttää hyvältä ja omasta mielestäni köysibondage näyttää vielä paremmalta. Pelkästään katselemalla oppiminen on kuitenkin vähintäänkin haastavaa, mutta jostain pitää solmujen teko aloittaa. Ellei siis ole sattunut olemaan partiossa, eikä sielläkään ihan tällaisia solmuja taideta opettaa.

Itse olen siinä onnellisessa asemassa, ettei minun oikeastaan tarvitsekaan ymmärtää kuinka Poika minut niputtaa. Riittää, että pysyn paikoillani ja taivun tarvittaessa parhaani mukaan - myönnettäköön, että siinäkin on toisinaan ihan riittävästi tehtävää.

Poika päätti aloittaa opettelun tapojaan vanhanaikaisemmin ja tilasi Shibari You Can Use -kirjan. Täytyy kuitenkin sanoa, että kirja oli meille molemmille (luin sen tottakai uteliaana itsekin) pieni pettymys, kirjasta löytyy loppujen lopuksi aika vähänlaisesti erilaisia sidontoja eikä sen ulkoasu erityisemmin miellytä tällaista kiiltopaperiin ja värikuviin ihastunutta harakkaa. Askel askeleelta kirjoitettuja ohjeita on kuitenkin mitä ilmeisimmin suhteellisen helppo seurata.

Jo aikaisemmin mainittu Twisted Monk on tässä taloudessa oikeastaan eniten käytössä perusjuttujen osalta, nettisivuilta löytyy näppäriä How To -videoita joista oppii helposti perussidontoja. Itse ainakin oppisin varmasti vielä helpommin katsomalla videota kuin lukemalla.

Tietenkin opetteleminen kannattaa aloittaa kertaamalla ihan perusasioita eikä sännätä samantien niputtamaan partneriaan roikkumaan katosta. Kornista nimestään huolimatta esimerkiksi Wipipedia on hyvä paikka aloittaa, ja vähänkään BDSM-henkisiä keskustelupalstoja seuraamalla saa äkkiä käsityksen tärkeimmistä huomioon otettavista asioista.

Kaiken tämä narupuheen perusteella on varmasti helppo arvata, ettei niillä kauan odotetuilla kengillä vieläkään olla päästy kunnolla leikkimään. Aikaisemman nillitysaiheeni lisäksi onnistuin haalimaan itselleni tappoflunssan, joka varmistaa sen etten taida päästä tämän lähemmäs köysiä vielä muutamaan päivään. Jos kaikki energiani ei menisi niistämiseen, olisin tilanteesta epäilemättä hieman näreissäni.

Mutkun kutkun

Hogtie on ehkä yllättävän mukava asento, mutta hartiani ovat nyt kolmatta päivää täysjumissa sen ansiosta.

Kengät tulivat postissa, mutta vielä ei ole löytynyt aivan oikeanlaista köysiviritystä jotta niistä saisi järkeviä kuvia. Näin sivumennen sanoen olen ne jalassa melkein Pojan mittainen mutta en pysty kävelemään noin korkeilla koroilla.

Tänään alkaa pääsiäisloma ja huomenna saamme Pojan kanssa kelliä kotona kaksin mutta iloa himmentää se, että olen yrittänyt jahdata tuloksetta lääkäriaikaa jo muutaman päivän. Tällä välin olen tietenkin ehtinyt diagnosoida itselleni syövän, neekerisankkerin ja hyppykupan. Onneksi lääkäriaikaa ei vielä kolmannestakaan numerosta herunut, mutta sain sentään vastaanottovirkailijalta muutaman itsehoitovinkin.

Kaikenkaikkiaan olo on siis juuri nyt niin alavireinen etten saa itsestäni tekstiä ulos millään. Suoraa huutoa kyllä löytyisi, mutta sitä on näin blogiteitse heikko välittää.

Minä en ainakaan IKINÄ ... vol II

Syyskuussa kehuskelin oppineeni, ettei koskaan kannattaisi sanoa ei ikinä. Silti tai juuri siksi törmäsin taas eilen asiaan, jota olen kammonnut ja totesin oikeastaan pitäväni siitä.

Niitä matkalla olevia kenkiä odottellessamme olemme Pojan kanssa yrittäneet keksiä, miten ne parhaiten saisi yhdistettyä köysiin. Tarkoitus on saada kengät olennaiseksi osaksi sidontaa, eikä vain ylimääräiseksi koristeeksi. Kuvia tällaisista virityksistä ei muuten ole helppoa löytää netistä!

Eilisen iltapäivän vietin etsiskelemällä kuvia ja esittelin laihan saaliini Pojan päästyä kotiin. Ehkä tästä innostuneena Poika vetäytyi hetken päästä vaivihkaa makuuhuoneeseen, mistä löysin herran lukemasta tämän talouden ainoaa shibari-kirjaa (joka ei ole kummoinen, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää). Kun Pojan selailusta ja Twisted Monk -surffailuista oli käynyt selväksi että suunnitelmissa oli hogtie, olin suoraan sanottuna kauhuissani.

Epäsäännöllisen innokkaan joogailuni jälkeenkin olen jokseenkin yhtä taipuisa kuin rautakanki. Äidiltä peritty kehnohko selkä ja yleinen gasellimainen viehkouteni eivät tätä ominaisuutta juurikaan tasapainota. Olin vakuuttunut, että jos joskus tuohon asentoon taivunkin, pyörryn siihen paikkaan.

Ainakin tämä ensimmäinen hogtie oli kuitenkin huomattavasti helpompi asento kuin luulin. Koska olin aikaisemmin tikahtua Pojan sitoessa käsivarteni selän taakse osana shinjua (joka ei siis ilmeisesti ole laisinkaan shinju, mutta kulkee sillä nimellä monissa muissakin talouksissa kuin tässä), Poika aloitti kaukaa viisaana breast harnessin jälkeen nilkkojen sitomisella yhteen ja niputti käteni selän taakse vasta juuri ennen nilkkojen kiinnittämistä.

Jotain asennon yllättävästä mukavuudesta kertonee sekin, että alla olevat kuvat ovat vasta toiselta kierrokselta. Ensimmäisestä versiosta otettuja kuvia katsellessaan Poika huomasi taustalla olevan kaikenlaista tavaraa, joka häiritsi meitä molempia kovasti. Nopean kaaoksensiirron jälkeen pääsin siis vatsalleni uudestaan, ja ehdotin itse että nilkat breast harnessiin yhdistävän narun voisi tällä kertaa sitoa oikeastaan vähän tiukemmalle kuin viimeksi. Ehkä sitä voisi seuraavalla kerralla kiristää vielä ihan vähän ...

A clue, Sherlock!

Blogia kirjoittaessani on useamman kerran käynyt niin, että jostain asiasta kirjoittaessani tajuan sen olleen melko selvä ennusmerkki tuleville vinksahtamisille. Niissä tilanteissa ei asiaa kuitenkaan näe.

Tässä siis iloksenne viisi valikoitua helmeä "yrittäisit nyt jo pikkuhiljaa tajuta" -hetkistäni BDSM-saralla.

1. Ostin silloiselle poikaystävälleni 18-vuotislahjaksi kuohuviiniä, mansikoita ja käsiraudat. Mikä ei kuulu joukkoon?

2. Samaiselle poikaystävälle olin myöhemmin ostamassa myös ruoskaa. Siis ihan vitsinä, tietenkin. Mikä olisikaan hauskempaa kuin nahkaruoska, heh-heh.

3. Lempikohtaukseni Tuulen Viemää -elokuvassa ja lukemattomissa Harlekiini-pokkareissa oli, kun sankari viimein tuskastuu sankarittareen ja ottaa tämän puoliväkisin. (no niin luinkin joskus Harlekiini-kirjoja! olin 12, armoa!)

4. Kun siirryin Harlekiineista Reginan Naisen unelmia -osastolle, ehkä kuumin tarina ikinä kertoi naisesta, joka maksoi ylinopeussakkonsa paikan päällä. Kliseet kunniaan! Tähän tarinaan palasin kuitenkin kerta toisensa jälkeen.

5. Ensimmäinen jollakin tavalla eroottissävytteinen uneni (ja yksi niistä harvoista, jotka muistan) sai minut tolaltani viikoksi, koska en tajunnut sen olevan sellainen uni. Unessa joku seisoi selkäni takana, halasi minua niin tiukasti etten päässyt liikkumaan ja kuiskasi korvaani tietävänsä mitä minä haluan. Luokittelin unen pitkään painajaiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa minulla oli liian kiire olla teini-ikäinen feministi huomatakseni, että ehkä voisinkin nauttia omassa yksityiselämässäni jostain muusta kuin absoluuttisesta tasa-arvosta.

Lay back queen-itis

Ajattelin palata asentoasioihin vielä uudestaan piiskausasentojen osalta. Meillä perusasento on sohvalla tahi nyttemmin sängyllä kontallaan, siinä takamukseni mitä ilmeisimmin kohoaa jokseenkin sopivalle korkeudelle.

Viimeksi kuitenkin sain selkääni vähän mukavammassa asennossa, sain kelliä mahallani. Näin välihuomautuksena on pakko kertoa että vieraiden vuoksi puretut sängyn nurkissa olleet köysiviritelmät oli pakko korvata käsiraudoilla ihan nopeuden takia - ja sen söpön pehmusteen sai sängynpääty, en minä. Kertonee jotain Pojan prioriteeteista, mutta toisaalta eipä tule venkoiltua kun käsirauta kaivautuu ihoon samantien.

Vatsallaan makoilussa on useampikin etu piiskausta ajatellen. Minunkaanlainen venkoilija ei siinä pääse erityisen pitkälle karkuun, itsehillintäni ei konttausasennossa yksinkertaisesti riitä mutta patjaa alemmas ei pääse millään. Samalla takamuksen lihaisemmat osat laskeutuvat sopivasti luiden päälle, joten iskut eivät tunnu yhtä kovilta. Konttausasennossa tai pöydän/sängyn yli kumartuneena sen sijaan piukkaakin piukempi takamukseni joutuu kovemmalle koitokselle, kun pakaralihas ja sitä ympäröivä rasvakudos venyvät ja tarjoavat siten vähemmän pehmustetta.

Aina välillä huomaa tehneensä asioita vähän hölmösti vain sen takia, että päässä on joku tietty kuva siitä, miten asioiden kuuluu olla. Tottakai on kuvauksellisempaa saada piiskaa kontallaan, en varmasti tyynyä pureksiessani olisi ollut erityisen otollinen malli. Kotioloissa ei onneksi tarvikaan aina olla kuvankaunis.

PS. Kuvankauniista tuli mieleeni elämäni tällä hetkellä ehkä kuohuttavin asia - tilasin itselleni uudet kengät, jotta Poika pääsisi kokeilemaan miten ne voisi yhdistää köysiin. En siis oikeasti omistanut asiaan soveltuvia tarpeeksi korkeita korkokenkiä, koska olen kengällisesti henkinen mummo. Jos ne pahuuden kengät koskaan saapuvat ja jos Poika on tyytyväinen kättensä jälkeen, saattaa tiedossa siis olla kuvia yhdestä inhokkiruumiinosistani! Nimim. Lättäjalka '84.