Plug and play

Tänä syksynä on ollut kiire. Nyt kun kiire on hellittänyt ja stressitaso pikkuhiljaa normalisoitunut, tuntuu siltä että ainakin yksi vuodenaika on eletty pikakelauksella.

Etätyöpäivien vähetessä ja kiireen kasvaessa unohdin blogin lisäksi myös uudehkon ystäväni, jota en ole teille esitellyt. Tänä viikonloppuna kohtasimme kuitenkin Pojan suosiollisella avustuksella uudestaan ja epäilen että treffailutahtimme tästä vielä kiihtyy.

Pohjustuksena sanottakoon, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt anaaliseksistä. Pojan kanssa harjoitellessa saadut järisyttävät orgasmitkaan eivät ole saaneet minua muuttamaan kantaani täysin. Yksi pääsyy omalle vastahakoisuudelleni on se, että kärsivällisestä lämmittelystä ja runsaasta liukuvoiteesta huolimatta toimitus ennen pitkää sattuu tai vähintäänkin alkaa tuntua epämiellyttävältä.

Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa harjoitus tekee ennen pitkää mestarin. Tämä mielessäni ja 4S tukenani aloitin (ja sittemmin itselleni niin ominaiseen tapaan myös unohdin täysin) anaalitapin säännöllisemmän käytön, ihan itsekseni ja muuten vain. Kotona tappi ahterissa oleskelu onnistuikin hienosti, mutta valitettavasti silloinen tappi ei ollut muotoilultaan paras mahdollinen, eikä tahtonut pysyä paikoillaan esimerkiksi kävellessä. Tästä muistoksi jäi eräskin ikimuistoinen kävelyretki, joka piti keskeyttää piipahduksella porttikongiin tippumaisillaan olleen tapin pelastamiseksi. Nyt jo naurattaa, silloin ei todellakaan naurattanut.

Asiaan perehdyttyäni ja muiden kokemuksista luettuani löysin kaksi tappia, jotka soveltuvat muotonsa puolesta paremmin myös retkeilykäyttöön. Doc Johnson Smooth Classic Medium vaikutti kuitenkin omiin silmiini hieman teräväkärkiseltä, joten ostin lempeämmältä näyttävän Tantus Ryderin. Minut tunteville ei liene yllätys, että Doc Johnsonin löytäminen Suomen kamaralta on huomattavasti helpompaa, Ryder taisi matkata tyköni Saksasta asti.

Tantus itse väittää, että Ryder sopii hyvin myös aloittelijoille. Minun täytyy sitten olla täysi noviisi, sillä Ryder on kokonsa puolesta aika lailla siinä rajoilla ettei tapin paikoilleen asettaminen vaadi pitkää lämmittelyä tai valmistautumista, liukkaria kyllä kuluu reilusti. Odotusten mukaisesti tappi kuitenkin pysyy paikoillaan ja on miellyttävä käyttää.

Kuten sanottua, Ryder päätyi hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hetkeksi aikaa paitsioon. Nyt jatkamme yhteisharjoituksia uusin voimin. Pidän ehdottoman hyvänä merkkinä sitä, että tällä hetkellä treenikauden aloittamisessa epämiellyttävintä on sisäisen jukeboksin jatkuvasti soittama Riders on the Storm.

Kuinka tyypillistä, ihastuin taas heikkouteen.

En kykene tällä hetkellä kovinkaan koherenttiin viestintään. Olen aina ollut ylpeä stressinsietokyvystäni, mutta nyt alan olla siinä pisteessä etteivät tavarat pysy käsissä eivätkä ajatukset päässä. Stressin syyt ovat hienoja ja kauniita, mutta lopputulos on mitä on. Syö naista!

Tämän halusin kuitenkin jakaa, joten pidemmittä puheitta: The Scar Project. Parasta mitä tisseille on tapahtunut, heti Normal Breast Galleryn jälkeen. Rintasyöpä on oikeasti jotain vähän muuta kuin vaaleanpunaista satiininauhaa.

(Olisi ollut vielä parempi juttu jos olisin jakanut tämänkin lokakuussa. Mihin lokakuu muuten meni? Muistaako joku muu siitä jotain?)

I think bad thoughts

Kerroinkin jo aikaisemmin pääni sisällön ansiosta pieleen menneistä sessiosta, joita on sattunut kohdalle näennäisen satunnaisesti. Perusongelma session aloittamisessa on sama kuin monessa muussakin tilanteessa, jossa pitäisi pystyä irtautumaan arjesta hetkeksi. Vaikka kuinka yrittäisi heittäytyä, mielessä pyörivät ne samat likapyykit ja aikatauluongelmat kuin muutenkin. Arkipäivän poistuttua päästä sieltä saattaa kuitenkin löytyä kaikenlaista, useimmiten sellaisia asioita joita ei haluaisi kohdata pimeällä kujalla.

Toisinaan mieleni täyttyy heti session alussa niin myrkyllisistä ajatuksista että säikähdän niitä itsekin. Vaikka olen pikkuhiljaa ymmärtänyt mistä on kyse ja pystyn jälkikäteen selittämään kaiken siistin rationaalisesti, en vieläkään aina osaa korjata tilannetta asioiden alkaessa mennä pieleen omien korvieni välissä. Vältän viimeiseen asti siitä kertomista että nyt kaikki ei ole kohdillaan, vaikkei se Pojalta huomaamatta jää ruumiinkielestäkään. On jotenkin vaikeaa sanoa suoraan että tarvitsee vähän aikaa hengittää, varsinkin kun siinä mielentilassa ei voi olla täysin varma siitä mitä suusta pääsisi ulos jos sen avaisi. Toisaalta usein ajatukset saakin rauhoitettua itsekseen, jos osaa olla hermostumatta.

Olen alkanut aavistella että session alussa nousevat negatiiviset tunteet ovat tietoisen mieleni viimeinen yritys saada homma vielä haltuun, ennen kuin vastarinta murtuu lopullisesti. Freudilaisittain analysoituna superego se siellä huutelee ja yrittää saada idin takaisin kuriin ja nuhteeseen. Koska olen itse itseni lempivihollinen, mieleni tietää täsmälleen minkälaiset ajatukset satuttavat eniten ja juuri ne yrittävät vallata pään. Sillä hetkellä olen vakuuttunut olevani lähisuhdeväkivallan uhri, tunne-elämältäni kehittymätön, omanarvontunnoton, kyvytön vastaanottamaan rakkautta ja muuten vain väärä ihminen väärässä seurassa väärässä paikassa väärään aikaan väärin.

Tässä vaiheessa voin itse päättää joko päästää negatiiviset ajatukset valloilleen ja ikään kuin poistaa itseni tilanteesta vellomaan pääni sisälle, tai sitten yrittää päästää ajatuksista ja viimeiseistä vallanrippeistä irti. Juuri siinä auttaa Miracle of Mindfulness -kirjastakin löytyvä meditointiohje, jonka mukaan ajatus on tiedostettava ja sitten on päästettävä siitä irti. Kuulostaa kornilta, mutta ajatusten ja tunteiden nimeäminen tuntuu asettavan ne takaisin oikeisiin mittasuhteisiin ja pysäyttävän pahan olon paisumisen. Sen sijaan että yrittäisi epätoivoisesti olla ajattelematta mitään tai harhauttaa itseään miettimään jotain muuta, ajatusten voi antaa lipua ohi kunnes jossain vaiheessa nauha loppuu ja jäljellä on pelkkää kohinaa.

Pelottavinta on kun joskus kesken session alkaa tulla sellainen olo, että tekisi mieli lyödä takaisin. Näinkin on käynyt, varsinkin silloin kun päivittäiseen rutiiniimme vielä kuului sittemmin harvemmaksi käynyt ylläpitopiiskaus. Yleensä sessioiden negatiiviset tunteet suuntautuvat sisäänpäin, mutta näissä tapauksissa tekee mieli huutaa, lyödä ja potkia. Tunne kasvoi toisinaan niin voimakkaaksi että harkitsin vakavasti turvasanan käyttöä Pojan turvallisuuden takaamiseksi. Kuitenkin juuri niiden piiskauskertojen jälkeen jäi sellainen olo, että ovi jonnekin kävi jo raollaan ja reaktio johtui siitä. Salaa mietin joskus, mitä sen oven takaa mahtaisi löytyä vaikken ole ihan varma onko meistä kummastakaan vielä siihen että piiskaus vietäisiin niin pitkälle.

Ain laulain työtäs tee

Alistujan urani alussa kuvittelin, että minun tehtäväni on olla passiivinen objekti jolle asiat tapahtuvat. Vaativaksi saattaisi osoittautua korkeintaan käskyjen totteleminen ja sääntöjen noudattaminen, mutta siitäkin selviäisi ehdottomalla kuuliaisuudella. Arkistojeni kätköistä löysin tekstin, jossa hehkutan kuinka hienoa on tehdä asioita kyseenalaistamatta niitä erikseen ennen tottelemista. Kuulostaa muuten kirjoitettuna ihan yhtä järkevältä ja turvalliselta edelleen.

Yritin jo tuolloin erottaa kyseenalaistamisen väliin jättämisen siitä, että tottelee robottimaisesti käskyjä ajattelematta niitä, mutten osannut sen ihmeemmin erotella miksi edellinen olisi sen parempi juttu kuin jälkimmäinen tapa totella. Myöhemminkin olen näemmä pohtinut sitä, ettei kaikissa tilanteissa ole sopivaa kellua henkisesti jossain aivan muualla, mutten tajunnut että huomattavasti suurempia vaikeuksia minulle tuotti ja tuottaa edelleen irti päästäminen.

Kesti kauan ennen kuin minulle alkoi selvitä, että näennäisen passiivisuuden verhon takana paiskitaan aika pirusti töitä. Viimeistään the New Bottoming Bookin lukemisen jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että näiden muutaman vuoden jälkeen alan vasta pikkuhiljaa ymmärtää mistä esimerkiksi piiskaamisessa on kysymys ja mitä minun pitäisi tilanteessa tehdä. Pitkän aikaa sessiot tuntuivat onnistuvan tai epäonnistuvan satunnaisesti minusta riippumattomista syistä, enkä osannut korjata tilannetta omalta osaltani silloinkaan jos tunsin ettei kaikki ole kunnossa.

Tietyllä tapaa alistumisessa hienointa on se, että yleensä ylikierroksilla käyvät aivonsa voi jättää lepotilaan ja antautua, mutta toisaalta nauttiminen vaatii usein määrätietoista toimintaa. Ihan täysi pään tyhjentäminen ei kannata heti session aluksi, eikä se sitä paitsi onnistukaan jos sitä erikseen tavoittelee. Tuntemusten täytyy antaa kasvaa kunnes ajatukset hiljentyvät itsekseen, ja joskus hiljentymiseen menee tuskastuttavan kauan. Rauhallinen aivottomuus vaatii yllättävän paljon ajatustyötä, mutta jos yrittää väkisin tyhjentää mielensä hommasta ei ainakaan minulla tule mitään.

Jo mainitsemassani New Bottoming Bookissa mennään osittain aika huuhaa-suuntaan alistumisen henkisen puolen suhteen, mutta myönnettävä on että omien ajatusten kasassa pitämisessä ovat auttaneet niin jooga kuin trendikkääseen mindfulness
-menetelmään tutustuminenkin.

On kai minulle tyypillistä että kiipeän kerta toisensa jälkeen ahteri edellä puuhun, löydän sisäisen valaistumisen ja rauhoitun vasta kun tutustun alakulttuuriin jota yleisesti pidetään väkivaltaisena ja rajuna.

Be gentle, it's my first time.

Porttiteoriassa taitaa sittenkin olla jotain perää. Aluksi metsään huutaminen tuntui turvallisimmalta joten aloitin tämän blogin, sitten luuhasin jo ulkomaisilla foorumeilla ja myöhemmin niillä kotimaisillakin, uskaltamatta tosin kommentoida sen ihmeemmin. Hiljainenkin foorumielämä johti tiemme baarimiittiin, ja lopulta se paljon pelätty dresscode alkoi tuntua yhä enenevässä määrin pelkältä tekosyyltä vältellä bileissä käymistä.

Päädyimme puolivahingossa henkilökunnaksi jo ensimmäisissä bileissämme, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna loistava ratkaisu. Julkinen sessiointi kun ei vieläkään viehätä ja huomasin olevani siinä määrin häveliäs etten halunnut jäädä seuraamaan muidenkaan sessioita turhan läheltä. Talkootouhut toivat iltaan sopivasti muutakin kuin viinin lipittelyä ja yleistä haahuilua, ja pääsin samalla toteuttamaan omaa tarpeellisuudesta nauttivaa puoltani. Olin itse asiassa työn touhussa myös Pojan narikkavuoron ajan, vaikkei alunperin pitänytkään.

Henkilökuntaan kuuluminen lievensi myös molempien dresscode-huolia, olimme Pojan kanssa ehdottomasti illan maltillisemmasta päästä pukeutumisen suhteen. Periaatteella "aina valmiina" pakkasin kyllä mukaan myös vähemmän mukavaa päälle pantavaa siltä varalta että villiintynyttä sihteerikköä ei laskettaisi tarpeeksi valtavirrasta poikkeavaksi asustukseksi, mutta sain onneksi pitää kauluspaitani päällä.

Aluksi vähän hitaasti käynnistyvä ilta meni lopulta kuin siivillä ja tunnelma bileissä oli paljon kotikutoisempi ja rennompi kuin itse olin etukäteen odottanut. Huomasin tosin oman narikkavuoroni jälkeen Poikaa etsiessäni etten luultavasti olisi pärjännyt bileissä ypöyksin tuntiakaan, hiipivä pakokauhu kun iski niskavilloihin jo ensimmäisen viiden yksinäisen minuutin aikana.

On aina mukavaa saada virikkeitä ja nähdä ihan omin silmin että on meitä höpönassuja Suomessa muitakin. Illan virittäytymisen jälkeen leikkimään tosin ryhdyttiin vasta kun oltiin ehditty kotioven sisäpuolelle ja riisuuduttu niistä pervoiluun soveliaaksi katsotuista vaatteista.

Viimeisellä rannalla

Tehtiin siellä mökillä muutakin kuin otettiin hupikuvia. Näiden kuvien ottaminen oli jos mahdollista vielä edellisiäkin epämukavampaa touhua, suomalainen kesäsade kun harvoin on erityisen lämmintä. Toisaalta hyttysiä oli huomattavasti vähemmän, siitä sateelle kiitokset. Kuvausolosuhteiden ansiosta jouduttiin tekemään erinäisiä virityksiä, Poika kuvasi terassilta lainatun päivänvarjon suojista ja itse kipaisin köysissä saunaan lämmittelemään kuvasarjojen välissä. Tulipa todistettua sekin että juutti tosiaan kiristyy kastuessaan.

Oli aika raastavaa istua rannassa köytettynä tuoliin kun samalla korviin kantautui lähitienoon rakennustyömaan ääni eikä ollut varsinaisesti takeita, ettei mökille pärähdä saunomaan sukulaisia. Ehdin jo muodostaa hätäsuunnitelman jossa kippaan itseni kyljelleni polulta näkymättömiin, näin epätoivoisiin tekoihin ei onneksi tarvinnut ryhtyä.

Viattomimmat ehkä löytävät alemman kuvan nänneistä ja vatsapoimusta silmät ja suun! Cannot be unseen.

Intiimialueita

Peter Masters puhuu kirjassaan the Control Book siitä, miten vallansiirron konkreettisena välineenä voi käyttää alistuvan henkilökohtaisen tilan viemistä. Esimerkkinä tästä kirjassa verrataan kädenpuristusta niskasta tarttumiseen ja sitä minkälaisen signaalin kyseiset toiminnot välittävät. Masters tarkentaa myös, ettei intiimiltä tuntuva alue välttämättä ole yksi yhteen sama asia kuin intiimialue perinteisessä mielessä.

Niinä ammoisina aikoina kun olin vielä simpsakampi ja liikuin useammin kaupungin yössä, ei ollut mitenkään ennenkuulumatonta että joku tarttui värivalokerhon melskeessä milloin mihinkin ruumiinosaan. Yleensä takamukseen, se kun on sopivasti siinä käden ulottuvilla. Vaikken tästä huomiosta erityisemmin ilahtunut, voin kuvitella että reaktioni olisi ollut huomattavasti voimakkaampi jos ote olisikin osunut esimerkiksi kaulaan tai kasvoihin. Äkkiseltään rajanveto vaikuttaa kummalliselta, sillä kasvot ja kaula on ainakin länsimaissa sallittua paljastaa kun taas takamuksen peittämistä pidetään vähintään soveliaana ellei pakollisena. Ehkä olin jo valmiiksi varautunut siihen että lähtiessään lihatiskille saattaa joutua rutistelluksi, mutta vain tietyistä paikoista?

Vielä omituisemmaksi menee, jos alkaa miettimään periaatteessa saman ruumiinosan eri alueita. Olen omasta henkilökohtaisesta tilastani aika tarkka ja saatan säpsähtää yllättävää kosketusta vaikka se osuisi vain käsivarteen, mutta käsivarren koskettaminen ei ole mitään siihen verrattuna että tuntematon tai puolituttu hiplaisi kättä. Käsi yläselässä vaikka ohjaustarkoituksessa tai halattaessa on täysin OK, käsi alaselän päällä taas tuntuu heti astetta henkilökohtaisemmalta. Ristiselästä en osaa sanoa, se on kai sitten intiimiyden ei-kenenkään-maa.

Olisi varmaan aika mielenkiintoinen harjoitus piirtää kehostaan kartta, johon merkitsisi mihin kukakin saa koskea.

PS. Mun jalkoihinhan ei sitten muuten saa koskea kukaan.

Easy, breezy, beautiful - CoverGirl!

Poika tutustui jo jokin aika sitten sivustoon nimeltä FetishCreatives, jonne eri tekniikoilla fetish-taidetta luovat ammattilaiset ja amatöörit voivat ladata kuviaan portfolioon muiden ihasteltaviksi. Itse en ole sivustoa juurikaan selaillut, koska oma visuaalinen innostukseni kulkee ennustamattomissa aalloissa enkä ole viime aikoina syystä tai toisesta silmäkarkkia itselleni kaivannut, mutta Poika on kyllä klikkaillut pitkin portfolioita minunkin puolestani.

Alkumetreillä oleva sivusto tarvitsee luonnollisesti rahaa pyöriäkseen, joten FetishCreatives päätti julkaista kirjan. Nokkelina bisneshenkilöinä olivat keksineet myös kirjansa kanteen parhaan mahdollisen myyntivaltin, nimittäin meikäläisen pään! Olen siis nyt kansikuvatyttö.

Oma kappale kirjaa oli totta kai saatava ja muutaman selauskerran perusteella voin sanoa että olemme Pojan kanssa aika hyvässä seurassa. Luonnollisesti olemme ryhtyneet saman tien suunnittelemaan uraa ammattimaisena fetissikuvaajana ja -mallina. Ehkä ensimmäinen askel olisi pyytää provikkaa, tai ainakin pientä korvausta tällaisesta mainoshehkutuksesta.

Kinkykino, osa II

Silloin viimeistään tietää pitäneensä blogia liian kauan ja täysin tajunnanvirtahengessä, kun on ensinnäkin ihan varma että on jo kirjoittanut jostain ja toisekseen ei pirullakaan löydä blogitekstiensä joukosta mitään etsimäänsä.

Poika kävi viime vuoden puolella pidemmällä työreissulla ja päätin tilkitä yksinäisiä iltojani BDSM in Films -listan elokuvilla. Äkkiseltään tämä saattaa vaikuttaa hieman masokistiselta lähestymistavalta yksin jäämiseen ja sitä se kyllä osittain olikin, erinäisistä syistä.

Kun elokuva Nine 1/2 Weeks aikoinaan ilmestyi, olin itse vielä kiinnostuneempi Tao Taosta. Useita kymmeniä vuosia ilmestymisensä jälkeen elokuva on aika leimallisesti 80-luvun lapsi, ja itse tuusailin kylmästi muuta joidenkin musiikkivideomaisempien pätkien aikana. Elokuva on kuitenkin katsomisen arvoinen ihan jo Mickey Rourken komeuden takia ja parin välinen jännite on mielestäni kuvattu onnistuneesti. Tekisi mieli lukea elokuvan pohjana toiminut kirja, sillä elokuvaa katsoessa jäi vähän sellainen olo että aika paljon tarinasta on jouduttu jättämään pois.

The Piano Teacher eli La Pianiste olikin sitten vähän järisyttävämpi kokemus. Tässä elokuvassa sadomasokismi ei todellakaan ole romanttisen suhteen osa, vaan jotain huomattavasti synkempää. Kuten monet muutkin Haneken elokuvista, La Pianiste on tarkoituksella elokuva jota on vaikea katsoa. Jälkikäteen on tyytyväinen siitä että elokuva tuli nähtyä, mutta toiste sitä ei välttämättä haluakaan nähdä. Romaania Die Klavierspielerin olen yrittänyt alkukielellä lukeakin, mutta sen raskas aihe ja maalaileva kieli ovat osoittautuneet tähän mennessä ylivoimaisiksi.

Loppukevennyksenä mainittakoon Walk All Over Me, jossa sadomasokismi näyttäytyy aluksi aika kliseisenä dominatrix-touhuna, mutta muotoutuu myöhemmin joksikin vähän mielenkiintoisemmaksi. Elokuvan varsinainen juoni on aika köykäinen, mutta se oli varsin viihdyttävä ja katsomieni raskaampien elokuvien jälkeen oikein virkistävää vaihtelua. Mukavaa myös nähdä elokuva, jossa BDSM ei välttämättä ole ryppyotsaista ja synkkää, vaan kahden henkilön välistä leikkiä. Leelee Sobieski näyttää sitä paitsi törkeän hyvältä latex-vaatteissa.

Viime kerralla listalta jäi muuten puuttumaan ilmestymisensä aikoihin näkemäni Quills, jolla on edelleen kyseenalainen kunnia olla eroottisin elokuvateatterissa näkemäni elokuva. Geoffrey Rush ei ehkä ole yhtä komea kuin Mickey Rourke, mutta karismaa miehellä on siitäkin edestä. Elokuvassa on otettu melkoisesti taiteellisia vapauksia markiisi de Saden elämän suhteen, mutta lopputulos on mielestäni sen arvoinen.

Olen siinä määrin nirso myös elokuvien suhteen, etten jaksa katsoa huonoja elokuvia edes sen takia että niissä sivutaan jotenkin BDSM:ää. Siksi on aina sitäkin hienompaa löytää elokuvia jotka kuvaavat tätä outoa ilmiötä mielenkiintoisella tavalla sortumatta tirkistelyyn tai ilkeämieliseen naureskeluun. Ehkä pitää seuraavaksi laajentaa näkökulmaa muuhunkin taiteeseen ja kahlata läpi seuraavaa Wikipedia-listaa, Sadism and masochism in fiction.

Attack of the 50ft Woman

Mökiltä löytyi keppihevosen lisäksi myös pienen pieni pyykkipoika. Edellisistä kuvista kävi jo epäilemättä ilmi minkälaisissa tunnelmissa mökkeily sujui, ei siis mikään ihme että koin pakottavaa tarvetta nipistää pyykkipojan kiinni nänniini ja ilmoittaa "check me out, I'm a giant!"

Jättiläisistä päästiin sujuvasti Gulliverin retkiin, ja kun laatikosta löytyi vielä pyykkinaruksi ostettua Kotinarua ja hyllyn päältä pieni majakka, olivat varusteet jälleen yhteen kuolemattomaan taideteokseen valmiina.

Tältä siis näyttäisi jos Gulliver olisikin sedän sijasta täti ja olisi jostain syystä menettänyt haaksirikossa kaikki vaatteensa.



Kuvien ottaminen oli pilvisellä säällä valitettavasti melkoinen nähtävyys myös paikalliselle hyttyspopulaatiolle. Seuraavana aamuna Poika laski nahkastani 42 hyttysenpuremaa. Kovasti pelkäämiäni intiimialuepuremia ei sentään onneksi löytynyt yhtään.

Ja kaikki tämä vain pienen, oranssin pyykkipojan tähden!

Erilainen kesälukemisto

Innostuin kesän alussa taas uudestaan ajatuksesta lueskella BDSM-aiheisia kirjoja. Jostain syystä usein suositellut Screw the Roses, Send Me the Thorns ja The Loving Dominant eivät kuitenkaan vieläkään viehättäneet, kyseessä saattaa hyvin olla kuuluisa pohjalainen ilmiö nimeltä "minä itte".

Päädyin lopulta tilaamaan kaksi Peter Mastersin kirjoittamaa kirjaa silläkin uhalla että herra Masters saattaisi paljastua täydeksi höyrypääksi. Samaa pelkäävien kannattaa olla fiksumpia kuin minä ja lukea herran nettisivuilta muutama ote, sen lisäksi että herran kirjoitustyyli tulee tutuksi on esimerkiksi Understanding Submission mielenkiintoista luettavaa sekä muiden että oman alistumisensa miettimisen pohjustuksena.

Ensimmäisenä tartuin The Control Bookiin, koska sen aihepiiri vaikutti tarkemmin rajatulta. Kirjassa Masters analysoi vallan ottamisen ja antamisen rakenteita, rituaaleja ja tarkoitusperiä. Kirja on kirjoitettu pääasiassa vallan ottamisesta kiinnostuneille, mutta koin sen äärellä muutamia valaistumisen hetkiä myös roolijaon toisessa päässä. Kirjan ehkä parasta antia olivat mielestäni jokaisen kappaleen jälkeen esitetyt kysymykset, joiden avulla käsiteltyä aihetta pystyi peilaamaan omien kokemustensa kautta.

Oli aavistuksen hölmöä jatkaa Control Bookin jälkeen suoraan seuraavaan tilaamaani teokseen This Curious Human Phenomenon, sillä vaikka aihepiireissä on selvä ero tuntui toisen kirjan lukeminen usein edellisen toistolta. TCHP keskittyy vallan lisäksi myös muihin BDSM-suhteessa esiintyviin ilmiöihin, itse pidin erityisesti kappaleesta Conscious and unconscious jossa eriteltiin tietoisuuden eri tasojen reaktioita tapahtumiin. Kirjan BDSM-ryhmädynamiikkaa käsittelevä osa meni minulta melko lailla ohi, koska kuvatun kaltaiset ryhmät ovat jääneet vieraiksi, mutta siitäkin on varmasti hyötyä jos on enemmän joukkuepelaaja.

Molemmissa kirjoissa käydään läpi esimerkiksi jungilaisia arkkityyppejä, joiden avulla Masters käsittelee toisinaan BDSM:ää vähän turhankin yksinkertaistavasti. Välillä meinasin Control Bookia lukiessani myös hermostua Mastersin oletukseen siitä, että kuka tahansa vallan ottamisesta kiinnostunut haluaisi ehdottomasti mahdollisimman paljon valtaa.

Näistä natkutuksista huolimatta voin suositella molempia kirjoja BDSM:n psykologisesta puolesta kiinnostuneille. The Control Book toimii ehkä paremmin myös ihan käytännön toteutuksen suunnittelun apuna, kun taas TCHP sisältää enemmän analyseerausta. Itse olin myös jälkimmäistä lukiessani ehkä ne Mastersin ajatusmallien tuomat ahaa-elämykseni jo elänyt, joten se ei siksikään tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Miinusta annan molemmille kirjoille siitä, että kansikuvat tekevät niistä vähän heikkoa junalukemista!

Piiskan ja köyden ja kaulapannan nimeen.

On kai aika laiskaa kirjoittaa asiasta, kun omat reaktiot sitä kohtaan ovat tasoa "emmätajuu, mut joku tässä nyt mättää". Toivottavasti tästä nyt kuitenkin on ajatuksen aiheeksi teillekin.

Brittiläinen kätilö sai potkut, koska piti hopeista kaulapantaa töissä. Naisen työnantajan mukaan irtisanomisen syynä oli "health and safety", eli turvallisuusmääräykset jotka käsittääkseni otetaan Briteissä aika vakavasti. Kätilö itse oli sitä mieltä, että muiden (uskonnollisten) symbolien kohdalla turvallisuusmääräyksistä joustetaan usein, ja vei asian oikeuteen. Irtisanomisen perustana kun Brittilässä ei saa olla esimerkiksi ketunmetsästyksen vastustaminen tai ilmastonmuutokseen uskominen, koska niiden katsotaan olevan filosofisia, elämänkatsomuksellisia uskomuksia joihin ihmisellä on oikeus.

Ainakin ensimmäisessä oikeusasteessa valitus kaatui ilmeisesti siihen, ettei tuomari halunnut hyväksyä elämäntyyliä, jota usein nimitetään yhteisymmärrykseen perustuvaksi orjuudeksi. (Consensual slavery on lontooksi asteen näppärämpi ilmaus kuin suomeksi.)

Uutinen herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Vaikka itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, pidän silti vähän hölmönä että kaulapannan pitäminen töissä olisi jotenkin samalla viivalla esimerkiksi ristin kaulassa pitämisen kanssa. Toisaalta kyseessä onkin lakipykälä, jossa suojellaan paljon "kevyempiäkin" uskomuksia eikä pelkästään syvää uskonnollista vakaumusta, joten siihen vetoaminen on paikallaan.

Itse miellän kaulapannan vastaavan pikemminkin vihkisormusta kuin rippiristiä tai kipaa. Ehkä juuri siinä kaulapannan rinnastaminen uskonnollisiin symboleihin ontuu, sillä sen signaaliarvo on kuitenkin mielestäni ennen kaikkea ilmoittaa kahden henkilön välisestä suhteesta. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Triskelion-kaulakoru, minun olisi helpompi ymmärtää se symboliksi tietystä elämänkatsomuksesta ja siten tuon jo mainitun lakipykälän suojelemaksi.

Omia mielipiteitäni asiasta sotkee myös se, että kannatan ilmaisunvapautta mutta samalla olen sitä mieltä että elämänkatsomukselliset jutut ylipäätään ovat yksityisasioita joiden jatkuvasta mainostamisesta voitaisiin jo pikkuhiljaa luopua. Aika harvassa ovat ne työpaikan kahvipöytäkeskustelut, joissa on jotenkin tarpeellistaa tietää toisten elämänkatsomuksesta tai yleisestä arvopohjasta, ellei sitten halua kertoa epäkorrekteja vitsejä ns. turvallisessa seurassa. Tosin onhan tuo nähty, miten hyvin se kuuluisa laïcité Ranskassa huivien kieltämisineen onnistuu.

Ihminen kai pohjimmiltaan on kuitenkin siinä määrin laumaeläin, että erilaisiin ryhmiin kuuluminen ja sen muille ilmaiseminen on olennainen osa inhimillisyyttä. Omassa ihmisyydessäni on siinä kohtaa kyllä aukko, koska pysyttelen mieluummin kaikenlaisten yhteisöjen ulkoreunalla enkä koe kuuluvani erityisen voimakkaasti minkäänlaiseen ryhmään. Kai täältä kentän laidalta on sitten helppo huudella?

This might be offensive.

Yleensä olen vähän sitä mieltä, että "ei nyt siis millään pahalla" -henkiset alustukset ovat vain tekosyy päästä laukomaan kaikkea todella loukkaavaa, mutta nyt on pakko ihan alkuun kirjoittaa pieni disclaimer. Näiden kuvien ei ole tarkoitus olla millään muotoa loukkaavia tai vähätteleviä.

Jos pony play olisi sydäntäni lähellä, olisin varmaan vähän vapautuneempi kuvien suhteen. Itse en kuitenkaan ole koskaan kokeillut sen tyyppisiä roolileikkejä ja suoraan sanottuna koen ajatuksen itsestäni eläimenä vähän hassuna, siksi ehkä pelkäänkin että tällainen höpsötys voisi olla asian harrastajien mielestä vähän loukkaavaa.

Mutta mitä voisi hieman mökkihöperöitynyt pervopariskunta tehdä löytäessään kesämökiltä hiekkalelujen seasta keppihevosen? Eikö ole aivan luontevaa ensimmäisenä hihkaista "pony play"?

Tuumasta toimeen, mukana olleista Knotty Boysien kirjoista kaivettiin esiin ohjeet bridleen ja pony harnessiin. Ihan yhtä hienosti eivät Knotty Boysien koristeelliset solmut asetu juuttiköydessä kuin herrojen käyttämässä synteettisessä köydessä, mutta tässä tapauksessa double coin knot toimi ihan mukavasti harnessin osana.

Kai tässä alkaa olla jo sen verran selittelyn makua että on aika lyödä pakarat tiskiin. Tässä siis allekirjoittanut ratsastamassa auringonlaskuun!



Molemmat kuvan päätähdistä olivat aika maanisissa tunnelmissa, seuraavassa otoksessa oikeuksiinsa pääsevät niin double coin knot kuin myös ilmeisesti hieman perulaista marssipulveria nauttinut moniponi-Polle Elliot.



Että tällaisia kesäharrastuksia meillä.

IAmA Kinkster, AM(A)A

Suhteemme alkuvaiheiden pöllyttämisen yhteydessä tajusin, kuinka tarkasti rajatulta alueelta yleensä blogitekstejä kirjoitan. Rinnallani elää lähes täysin minusta irrallinen henkilö dramaqueenitis, joka seikkailee vain tässä blogissa ja vain tiettyjen aihealueiden parissa. Enkä osaa ollenkaan sanoa, kuinka yksiulotteisen kuvan tuosta oman elämänsä draamakuningattaresta tämän blogin kautta saa.

Siksi ajattelinkin siirtää vastuun kuvan täydentämisestä tilapäisesti blogin lukijoille. Kysy, niin sinulle vastataan! Yhteystietojani en sattuneesta syystä paljasta, mutta muuten lupaan vastata parhaani mukaan ja rehellisesti. (Täten varaan oikeuden syyttää todella hämäristä anonyymeistä kysymyksistä Poikaa.)

Aikaa kysymysten pohdinnalle saatte näin ensi hätään pari viikkoa, palaan sitten asiaan ja vastaan kysymyksiin erillisessä postauksessa.

Pretentious, moi?

Olen varmasti täälläkin huudellut kovaan ääneen siitä, kuinka minulla ei ole lainkaan fetissejä. Perinteiset nahka, kumi, PVC, kengät ja niin edelleen eivät viehätä juurikaan. Nahan tuoksu on kyllä samalla tavalla miellyttävä kuin esimerkiksi sateen tuoksu, mutta rehellisesti sanottuna kunnon sadesää on mielestäni nahkahousuja huomattavasti eroottisempi ilmiö.

Olen tässä kuitenkin yhdessä Pojan kanssa viime aikoina joutunut myöntämään, että jos perfektionismi tai ehkä jopa tietynlainen elitismi voidaan laskea fetissiksi, olemme molemmat korkeimman asteen fetisistejä. Huonoja tai jollain tavalla mielikuvaan verrattuna vääränlaisia välineitä ei yksinkertaisesti voi sietää, koska ne pilaavat tunnelman saman tien. Juuri oikeanlaiset sen sijaan ovat jo itsessään puoli voittoa.

Niistä klassisista mieltymyksistä poiketen oma sydämeni kuitenkin sykkii ennen kaikkea luonnonmateriaaleille. Pyykkipoikien on oltava puisia ja köyden mielellään juuttia tai hamppua, vaikka pidin hamppuköysien hehkuttamista aluksi vähän teennäisenä. Täälläkin kuvissa vilahdellut Claes Ohlsonin ankkuriköysi on kuitenkin muutamien kokeilujen jälkeen jäänyt kaappiin, sen kiiltävän valkoinen pinta kun ei miellytä kummankaan esteettistä silmää.

Vaatteissakin puuvilla ja villa ovat aika ehdottomia, vaikkakin erinäisissä alushepenissä muut materiaalit vievät voiton. Niidenkin kohdalla voi nipottaa, olo kun vaan tuntuu paremmalta Ragon metallipidikkeisessä sukkanauhaliivissä kuin pelkäksi koristeeksi tarkoitetussa markettiversiossa, jonka muovipidikkeet luovuttavat parhaimmillaan jo kiinnitysvaiheessa.

Kulissien pitää siis olla kunnossa, eikä meidän talouteemme osteta edes tarjoilukauhoja puhtaasti pragmaattisin perustein. On muuten näin sivumennen sanottuna varmasti vähintään yhtä kallis harrastus kuin mittatilauksena hankitut latexvaatteet.

Erään suhteen alku, osa II

Kun nyt ensin olen hehkuttanut kuinka onnekas sattuma suhteemme vähemmän perinteinen aloituskuvio oli, on kai vain kohtuullista kertoa millaista murhetta se myöhemmin aiheutti.

Nettisäätöni myötä olin tottunut tiukanlaiseen kuriin ja melkoiseen mikrojohtamiseen. Poikakin omaksui alkuun samantyyppisen lähestymistavan asioihin ikään kuin oletusarvona siitä, kuinka D/s-suhde nyt ylipäätään minun kanssani toimii. Suhteen alussa asuimme tilapäisesti eri paikkakunnilla, joten intensiivisen yhteisen ajan jälkeen molemmat saivat rauhassa kerätä voimia seuraavaan kertaan. Alkuinnostus kesti aikansa, ja olin vakuuttunut että tästä eteenpäin kaikki tulisi olemaan pelkkää superintensiivistä D/s:ää ajasta ikuisuuteen.

Arkielämän tullessa tämänkin harrastuksen tielle paljastui kuitenkin, ettei Poika nauttinut omasta 24/7 jatkuvasta mikrojohtajan roolistaan, eikä yksityiskohtien viilaaminen tosielämässä toiminutkaan ihan yhtä hienosti kuin se nettisäädön osana oli onnistunut. Poika tunsi huonoa omaatuntoa kurin löystymisestä ja minä jouduin pettymyksekseni toteamaan, ettei D/s tarkoitakaan sitä että saisin lopettaa itsenäisen ajattelun kokonaan ja voisin määritellä itseni täysin jonkun muun kautta.

Kipuilua kesti jonkin aikaa, todisteita siitä löytyy tästäkin blogista ihan riittävästi yleisen nillityksen muodossa. Meidän oli alun turbovaiheen jälkeen ikään kuin unohdettava se ulkopuolelta annettu valmis rakenne ja aloitettava ihan nollasta luomaan välistämme D/s-dynamiikkaa uudestaan, tällä kertaa enemmän itsemme näköiseksi. Siinä rytinässä alussa opittu rehellisyyskin oli unohtua, mutta sittemmin olemme skarpanneet kiitettävästi.

Sitä kaivattua vakionopeudensäädintä ei vieläkään ole löytynyt, mutta pitkän venkoilun jälkeen palaset alkavat viimein olla paikoillaan siinä määrin että uskallan puhua näistä nimenomaisista ongelmista jo imperfektissä. Uusiahan tulee vastaan ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin.

Tämän ei ollut tarkoitus olla varoittava esimerkki, vaan pikemminkin rehellinen kertomus siitä ettei D/s-suhde välttämättä heti toimi aivan kuin elokuvissa molempien parhaasta tahdosta huolimatta. Näistähän ei yleensä ole tapana puhua, vaan nykyisissä suhteissa kaikki on täydellistä kaiken aikaa ja ongelmia on vain niissä menneissä suhteissa joista onneksi päästiinkin eroon.

Pienenä lisähuomiona on vielä kerrottava, että D/s-rintamalla esiintyneiden murheiden kestämistä helpotti ja helpottaa tulevaisuudessakin se, että minulla on tässä suhteessa kaiken aikaa ollut hyvä olla ongelmista riippumatta. Ihan kaikki mielihalut eivät välttämättä kohtaa, mutten olisi ikinä uskonut olevani joskus ihmisen kanssa jolle voin kertoa niistä siitä huolimatta enkä tunne hetkeäkään olevani jotenkin viallinen siksi että sellaisia mielihaluja ylipäätään on olemassa.

No nyt tuli jo kivikasvoiselle draamakuningattarelle itselleenkin tippa linssiin.

Google-Fu

Pienenä välikevennyksenä palaan jälleen Googlen ystävällisesti tarjoamaan loppumattomaan huumorin lähteeseen, eli hakusanoihin joilla tänne on eksytty. Tällä kertaa tuloksia on kertynyt siinä määrin, että jaottelin ne helppoihin ja hauskoihin kategorioihin.

1. Asiat, joihin apua kannattaisi hakea ammattilaiselta eikä Googlelta.
Ihan vaan vinkiksi seuraavalla kerralla, "päähaavan sidonta" ja "ekaluokkalaisen kesäflunssa" kannattaa ottaa puheeksi mieluummin vaikka lääkärin kanssa.

2. Google, tuo suuri oikeinkirjoituksen oppikirja.
Esimerkiksi suomalaisten klassikkoelokuvien nimen muistaminen voi olla haastavaa: oliko se "Aatamin ja ehkä vähän Eevankin asussa", "Aatamin asussa vähän Eevankin", "Aatamin ja vähän Eevankin asussa" vai kenties "Aatamin vaatteissa ja vähän Eevankin"?

3. Millaisena tyttönä te minua oikein pidätte?
Esimerkiksi "komeat paljaat pimpit ja mirrit" löytyvät helpommin alastonsuomi.comista. Minun tapoihini kun ei kuulu "vilauttelu ohikulkijoille" vaikka kuvamateriaalista voi niin päätelläkin. Ja ne "hobitinjalat" on Vaimon, ei minun. (Eivätkä kyllä oikeasti ole ollenkaan riittävän karvaiset ja suuret.)

4. Hä?
Joitakin hakutuloksia lukiessa tulee uteliaaksi. Haluaisin esimerkiksi nähdä, miltä näyttävät "häpy sukat". Vai onko tarkoitus siis asettaa sukka hävyn päälle? Häpy sukkaan? Sukka häpyyn?

5. Termit hakusessa.
Vastauksena kysymykseen "kuka on nirso?" voin kertoa, että nykyään ei enää kukaan. Se on hei selective eating disorder eikä nirsoutta. Kysymys "esteettinen sitominen (shibari)?" sen sijaan on vähän hankalampi, sillä olen nähnyt niin rumaa shibaria kuin kaunista fuusiohenkisempää sidontaakin.

6. Ei näin.
Omaa ystäväpiiriäni ja heidän kokemuspohjaansa perusteena käyttäen voin sanoa, että "pikkutuhmaa morsiamelle" ei välttämättä kannata ostaa edes sinne polttareihin. Samoin perustein voin valottaa myös aihetta "takamuksen leviäminen näkökulma" sen verran, että yleensä takamus tuntuu leveämmältä jos kyseessä on oma ahteri. Ihan henkilökohtaisesta kokemuksesta voin kertoa, että myös matalan jalkaholvin omaavat osaavat hyppiä, terveisiä vaan "lättäjalka trampoliini".

Tui tui anonyymit hakukoneen käyttäjät, mukavaa kun kävitte! Googletan itsekin sellaisia yhdistelmiä, että aiheutan varmasti holtitonta naurua useammassa Google Analyticsin käyttäjässä. Pata kuittaa, terkkuja kattiloille.

Erään suhteen alku

En ole aikaisemmin sen ihmeemmin repostellut sitä, kuinka Pojan kanssa päädyimme yhteen. Suhteemme kokonaisuudessaan on näemmä kuitattu muutamalla ontuvalla lauseella blogin ensimmäisessä postauksessa.

Ajattelin kuitenkin vähän raottaa taivaltamme, asia on nimittäin eräänkin kerran tullut puheeksi Pojan kanssa. Kuten sanottua tämä on meille molemmille ensimmäinen D/s-virittynyt suhde, vaikka kummankin menneisyydestä löytyy erinäisiä enteitä tulevasta. Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, ettei meistä kumpikaan luultavasti olisi uskaltanut ottaa asiaa puheeksi ellemme olisi joutuneet tähän D/s-kuvioon heti suhteemme alussa ikään kuin ulkopuolisten voimien ohjaamana.

Itse elin kohtaamisemme aikoihin omaa versiotani Rumspringasta vapauduttuani liiankin pitkäksi venyneestä parisuhteesta. Samalla kun rilluttelin IRL, paneuduin netissä BDSM:ään sillä seurauksella että olin päätynyt D/s-nettisäätöön joitakin kuukausia aikaisemmin. Syöksyin alistujan rooliini sellaisella vimmalla, että lähimmät ystäväni ehtivät jo huolestua asiasta aika lailla.

Kun kohtasimme Pojan kanssa kaupungin yössä puolivahingossa ja salaa vähän ihastuimme toisiimme, nettialistajani alkoi ystävällisesti harkita tapaa jolla Poika voitaisiin elämääni sovittaa. Alun alkaen tarkoitus oli löytää joku, joka olisi tarpeeksi kiinnostunut BDSM:stä ja minusta toimiakseen ikään kuin konkreettisena välikätenä minun ja etäisyytensä mieluusti säilyttävän alistajani välillä. Näin jälkikäteen ajateltuna ajatus taisi olla tuomittu epäonnistumaan, mutta tuolloin olin tyytyväinen siitä että sain näin mahdollisuuden pitää molemmat kiinnostavat voimat elämässäni yhtä aikaa.

Kuvio toimi hetken, kunnes romahti omaan mahdottomuuteensa. Pojassa oli sittenkin liikaa orastavaa alistajaa, eikä välikäsi enää pysynyt kurissa. Itse taas olin Pojassa löytänyt sen läsnäolon ja ne tunteet, jotka olivat sinänsä jännittävästä nettisäädöstäni aina puuttuneet. Olen vieläkin pahoillani ja häpeissäni siitä tavasta, jolla tuo romahdus tuli hoidettua suuntaan jos toiseenkin, mutta toisaalta opin kantapään kautta että jos haluaa sanoa jollekin "kyllä", on jollekin muulle opittava sanomaan "ei".

Vaikka suhteemme alkuvaihe oli ehkä tarpeettomankin myrskyisä, oli hyvä että rehellisyysvaatimus tuli ikään kuin ulkopuolelta. Poika ja silloinen nettialistajani keskustelivat asiasta myös kahden kesken, enkä itse asiassa vieläkään tiedä mistä kaikesta he silloin puhuivat. Joka tapauksessa normista poikkeavat mieltymykseni tulivat hyvin selviksi hyvin nopeasti. En ole siis koskaan tässä suhteessa joutunut pohtimaan, kuinka esittäisin asian toiselle, enkä toisaalta myöskään joutunut miettimään olisiko sessiosuhteesta ehkä johonkin muuhunkin. Tipahdimme ikään kuin puolivahingossa keskelle suhdetta, jossa oli mukana niin arkisempaa yhdessäoloa kuin piiskaamistakin. Asiasta sen enempää tietämättä luulen että Pojankin oli herrasmiehenä helpompaa aloittaa BDSM-touhu kun lupa siihen tuli niin selkeästi.

Ehkä tästä syystä tunnen oloni aina vähän hölmöksi kun ihmiset kysyvät, mistä BDSM:stä kiinnostunutta seuraa voisi löytää. Olen kai syntynyt onnellisten tähtien alla kun elämäni isäntä löytyi täysin sattumalta, sen ihmeemmin hakematta.

BDSM-suhteen aloittaminen täydestä vauhdista kun kokemusta ei juurikaan ole oli kuitenkin vähän oletettua hankalampi juttu. Mutta se onkin sitten jo ihan oma tarinansa.

Shave and a haircut, two bits

Nyt on tunnustettava, että olen viime aikoina ollut hyvin laiska käymään sokeroitavana. Vaikka sokerointi kuinka olisi nopeahko ja vaivaton tapa hankkiutua eroon niistä ällöistä ja epähygieenisistä karvoista, olen palannut takaisin höyläilyyn lähes päätoimisesti. Käyn tosin edelleen muutaman kuukauden välein sokeroitavana ihan ylläpidollisista syistä, minusta on siis tullut entistä pahempi karvanpoistomenetelmien sekakäyttäjä.

Höylään tarttumisesta innostuneena ja muutaman ystäväni tuskailun kannustamana ajattelin pistää jakoon muutaman karvasotani aikana opitun vinkin. Sitä paitsi numeroituja listoja on vaan niin hauska tehdä!

1. Lämmittele. Kaikista parhaiten ajelu onnistuu saunan tai lämpimän kylvyn jälkeen, kun sekä karvat että iho ovat pehmenneet lämmön ja kosteuden ansiosta. Itse joudun usein tyytymään lämpimään suihkuun, kiireisemmälle esimerkiksi kuumaan veteen kastellun pesulapun painaminen ajeltavaa aluetta vasten toimii myös.

2. Varaa aikaa. Jos aamusuihkussa käymiseen on aikataulussasi varattu viisi minuuttia, kannattaa miettiä kahteen kertaan onko teräaseiden käyttö sen aikaikkunan sisällä turvallista tai järkevää. Lisäksi ajelemisen jälkeen iholle on hyvä antaa edes hetki aikaa rauhoittua ennen pukemista, joten kiireisimpinä aamuina sänki saa rehottaa. Pieni sänki on parempi kuin suuri punoitus.

3. Unohda ne naisten terät. Sisäinen jumalattaresi voi huomattavasti paremmin, jos tiedät tarkasti mitä olet tekemässä ja pyöristettyjen kulmien väliin piilotetun terän kulkua on vaikeampi hahmottaa. Esimerkiksi Gilletten Mach3-partaterät käyvät yhteen Venuksen varren kanssa, maksavat vähemmän ja toimivat tähän tarkoitukseen huomattavasti paremmin. Terää kannattaa myös vaihtaa säännöllisesti, itse vaihdan vain tähän tarkoitukseen pyhitetyn terän kolmen viikon ajelun jälkeen mutta se kannattaisi tehdä useammin. Tylsällä terällä joutuu ajamaan samaa kohtaa useammin kuin terävällä, jolloin ihoärsytys kasvaa ja tulos heikkenee.

4. Unohda ne ihokarvanajogeelit ja suihkusaippuat. Tarkkuus katoaa viimeistään siinä vaiheessa kun yrität ajella vaahdon keskelle piilotettua häpykumpuasi. Ihan noin yleissääntönä vältän itse viimeiseen asti lisäämästä mitään hajustettua, värjättyä tai muuten vaan epäilyttävää tuotetta vulvani alueelle. Karvojen ajeluun ja muuhunkin suihkussa läträämiseen sopii aivan loistavasti vauvaöljy. Öljy levitetään märälle iholle, se kyllä hakeutuu veden ja ihon väliin omin päin. Terä liukuu helpommin ja samalla iho saa vähän kosteutta itseensä, eikä kannata ajelun jälkeenkään turhaan yrittää pestä kaikkea öljyä pois. Talvella läärään samaa öljyä muullekin iholle suihkussa ihan kosteutustarkoituksessa.

5. Älä hankaa. Suihkusta lähtiessä ajelun jälkeen kannattaa olla hellä itselleen, taputtelemalla kuivaus on muillekin ruumiinosille suositeltavampaa kuin raivokas hankaus. Jos ihoa haluaa kuoria, se kannattaa tehdä suihkun aikana eikä froteepyyhkeen avulla.

6. Sinkkivoide on ystäväsi. Sinkkivoidetta käytetään vauvojen peppuihin, se ei siis voi olla loputtoman myrkyllistä. Voidetta löytyy apteekkia halvemmalla lähes joka ruokakaupan vauvanhoitohyllystä, esimerkiksi Pirkka-voide on edullista ja varsin toimivaa. Sinkki rauhoittaa karvatuppien punoitusta ja taltuttaa mahdollisia alkavia tulehduksia. Voide tosin myös sotkee helposti koska sitä ei imeydy ihoon juurikaan, tuloksena on valkoisia viiruja vaatteissa. Jäljet lähtevät kyllä pesussa mutta helpointa on, jos voi hillua hetken esimerkiksi himahameessa ilman housuja ja taputella sitten ylimääräiset pois ennen pukeutumista, jos tiukat farkut on vaan pakko sinä päivänä saada jalkaan.

7. Unohda ne pikkuhousut. Aina kun se vain on mahdollista, jätä pöksyt pois. Hankaavat reunat tai muu mekaaninen ärsytys on varma tapa saada karvatupet tulehtumaan. Hameiden lisäksi esimerkiksi löysiä pellavahousuja voi aivan hyvin käyttää myös ilman pikkupöksyjä. Miehille en valitettavasti osaa antaa kattavia kommandovinkkejä!

8. Pidä välillä paussi. Itse olen omaksunut ajeluun välipäiväajattelun, ajelen siis vain joka toinen päivä. Sänki ei ehdi kasvaa kaameaksi, mutta iho saa välillä armoa. Tämän lisäksi pidän kylmästi taukoa kuukautisten ajan, koska olen silloin joka tapauksessa pikkuhousut jalassa suihkua lukuunottamatta. Tällä aikataululla kuukautisten perään on muuten hyvä hetki ajoittaa se sokerointi, jos sitä vielä haluaa harrastaa.

9. Kuori ja rasvaa. Välipäivä auttaa siinäkin, että alueen ihon uskaltaa ennen seuraavaa höyläystä kuoria kun se on saanut vähän aikaa rauhoittua. Itse käytän samaa kuorintavoidetta ja yhtä helliä otteita kuin kasvoillenikin. Varsinkaan talvisaikaan vauvaöljyn iholle tuoma kosteutus ei välttämättä riitä, silloin kannattaa ottaa käyttöön joko tarpeeksi tuhti perusvoide tai maailman paras ihmerasva Bepanthen.

10. Don't panic. Sisään kasvaneita ihokarvoja, tulehtuneita karvatuppia ja kaiken näköistä riesaa ilmaantuu ihan varmasti kaikista varotoimista huolimatta. Tässä vaiheessa houkutus ryhtyä Toimenpiteisiin on suuri. Älä ryhdy. Räplääminen luultavasti vain pahentaa tilannetta, joka perusrutiinien noudattamisella useimmiten korjaantuu itsekseen ajan kanssa.

Kylläpä saa helpoimmastakin asiasta monimutkaisen oloisen kirjoittamalla sen ylös! Tekstistä ehkä paistaa läpi oma pakkomielteeni asian kuin asian optimointiin. Eihän tämä rakettikirurgiaa ole, mutta hyvät niksit on tehty jaettaviksi. Lisävinkkejä saa muuten mieluusti jakaa kommenttilaatikon puolella!

Monivalintapervoilua, osa II

Omia sanojaan on hyvä syödä. Tai ei ehkä syödä mutta pehmennellä.

Meidän suhteessamme BDSM checklistiin ei siis kajottu ensitapaamisella vaan kolmen vuoden läpsyttelyn jälkeen. Tässä käytössä lista paljastuikin yllättävän käytännölliseksi välineeksi keskustella asioista yhdessä uudemman kerran, sillä kuten jo sanottua, ihmisten mielipiteet ja mieltymykset saattavat hyvinkin muuttua.

Checklistin yhdessä läpi lukeminen ja aktiviteettien yksristikaks-arvottaminen ääneen toimi mukavasti keskustelun avaajana. Vaikka kuinka elää avoimesti BDSM-sävytteisessä suhteessa, voi silti tuntua vähän hankalalta löytää se oikea hetki ilmoittaa "oon muuten tässä viime aikoina miettinyt noita kultaisia suihkuja, että mitenkä ois?" Siinä saattaa aamukahvi mennä molemmilta väärään kurkkuun.

Maailmassa on myös paljon kaikenlaista BDSM-aktiviteettia, jota en voisi kuvitella harrastavani ensitapaamisella tai edes suhteen alkuvaiheessa, mutta johon voisin hyvinkin taipua nyt Pojan kanssa. Hyvä esimerkki tästä on nöyryyttäminen, jonka kestäminen on minulle niin arka paikka että se onnistuu vasta kun voin olla varma että yläpää ei oikeasti pidä minua arvottomana.

Ehkä checklistin lukemisen innoittamina testasimme muuten niitä kultasuihkuja, ja täytyy sanoa että nyt voin tuntea oloni elähtäneeksi pervoksi kun oma reaktioni oli tasoa "jaaha". Ei pöljempää, mutta ei siinä mitään kovin intensiivisiä tuntemuksia herännyt. Vaan tulipahan kokeiltua ja sellainenkin raja-aita ylitettyä.

200

Luulitte varmaan jo, ettei tätä kuvaa koskaan nähdä. O ye of little faith!

Blogipostausten lukumäärällä keuliminen tuntuu edelleen vähän hönöltä. Lupauksista huolimatta tässä juhlakuvassa ei sitä paitsi esitellä uutta ruumiinosaa, koska kuten jo todettu olette nähneet niistä jokaisen jonka esittelyyn tämä blogi mielestäni soveltuu. Kasvo- ja genitaalikuvat jätän muille.

Ainakin omasta mielestäni kuva on kuitenkin mielettömän hieno! Esittelyssä oman kesänkalpean nahkani (ja Hitachin) lisäksi meille muuttaneet ja ihan itse keitellyt juuttiköydet. Vähän tikkuilivat vielä sisäreisiä vasten toimenpiteistä huolimatta, itse köysien keittelystä ajattelin anoa vierailevan blogipostauksen Pojalta.

Terve kuin pukki kaalimaan vartijana.

Nyt sitä sitten ollaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan terveitä myös me sadomasokistit, fetisistit ja transvestiitit.

Toivoa sopii, että tämän päätöksen myötä "poikkeavan" seksuaalisuuden negatiivinen leima edes vähän haalistuu, kuten ilmeisesti tarkoitus oli vaikkei sitä tietenkään itse virallisista perusteluista erityisen selkeäsanaisena löydy.

SETA:n alkuperäisessä esityksessä kannatettiin myös transsukupuolisuuteen liittyvien diagnoosien irroittamista mielenterveyden häiriöistä omaksi ryhmäkseen. Transsukupuolisuuden säilyttäminen tautiluokituksessa on tärkeää siksi, että se varmistaa esimerkiksi hormonikorvaushoitojen saamisen.

Uudistus on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, siitä pisteet THL:lle. Nyt pitää enää selvitä tästä identiteettikriisistä kun ei enää olekaan sillai vaarallisesti poikkeava, vaan ihan samanlainen tavis kuin muutkin.

PS. Juhlapostausta pihistellään kunnes välineistö ja oman elämänsä huippumalli ovat kuvauskunnossa, mutta sitä ei suinkaan ole unohdettu!

Goodness Gracious, Great Wall of Vagina!

Nyt kun polttavimmat nillitykset on saatu pois alta voin puhua siitä mistä minun oli tarkoitus puhua ennen kuin riehaannuin täysin jo postauksen ensiriveillä. (Joskus käy niin että näppäimistöstä lähtee jotain ihan muuta kuin oli tarkoitus, yleensä ajattelen silloin että näin tapahtuu syystä ja annan palaa.)

Eräälläkin keskustelufoorumilla pinnalle noussut pillukeskustelu toimi siis katalyyttinä yleisnillitykselle, mutta sai minut mietiskelemään myös jälleen yhtä henkilökohtaista traumaani, joka ei mitä ilmeisimmin ole sieltä harvinaisimmasta päästä. Olin nimittäin pitkään vakuuttunut siitä, että oma vulvani on varmasti jotenkin epämiellyttävän ellei peräti epänormaalin näköinen.

Suomalaisessa saunakulttuurissa on se hyvä puoli, että viimeistään uimahallissa näkee kaikenikäisiä, -kokoisia ja -muotoisia naisihmisiä. Sattuneesta syystä sukupuolielimien vertailu ei kuitenkaan saunassa ole ihan yhtä helppoa kuin miehillä. Näin ainakin minulle henkilökohtaisesti käsitys "normaalista vulvasta" jäi Suosikin Bees&Honeyn Ekin vakuuttelujen lisäksi vain veljen laatikosta löytyneiden pornolehtien varaan. Kun sitten tiirasin omaa varustustani peilin kautta, ei se näyttänyt ihan yhtä siistiltä tai söpöltä.

Olin vakuuttunut siitä, että olin jotenkin itse syyllinen siihen että häpyhuuleni eivät pysyneet ruodussa ollenkaan samaan tapaan kuin kuvien naisilla. Epäilemättä varhain aloitettu itsesaastutukseni oli jotenkin johtanut häpyhuulien venymiseen ja olin pilannut itseni lopullisesti. Siihen loppuikin omien sukupuolielimieni katselu vuosikausiksi ja tuulessa lepattavat lihaverhot alkoivat elää mielessäni aika lailla omaa elämäänsä. Tunsin häpeänsekaista sääliä niitä miesparkoja kohtaan, jotka ritarillisesti sietivät epämiellyttäviä maisemia suuseksiä antaessaan. (Enkä muuten vieläkään pidä suuseksin vastaanottamisesta juuri lainkaan.)

Kun sitten muutama vuosi takaperin sotkeuduin BDSM:ään ja sain tehtäväksi ottaa hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia hyvinkin yksityisistä alueistani, olin kuvia katsellessani suorastaan yllättynyt siitä ettei vulvani ollutkaan mitenkään erityisen vastenmielinen, vaan näytti oikeastaan ihan kivalta. Tässäkin siis toistuu jo tutuksi käynyt teema siitä kuinka itsensä näkeminen valokuvissa voi toimia terapiana, en uskalla edes arvailla mitä tämä minusta kertoo.

Oma angstini on epäilemättä useamman tekijän summa, enkä epäile lainkaan ettenkö olisi keksinyt inhota jotain muuta ruumiinosaa tai piirrettä itsessäni jos olisin nähnyt peilissä jotain omaa silmääni miellyttävämpää. Silti olisi ollut aika mahtavaa, jos olisin nähnyt teini-iässä Normal Breast Galleryn lisäksi myös Great Wall of Vagina -teoksen, tai jotain sen kaltaista.

Aina välillä ihmettelen itsekin, miten kaikin puolin keskimääräisen näköisellä ihmisellä voi olla näin huima määrä ulkonäkötraumoja. On myös vähän noloa että käsittelen useimpia niistä tavalla tai toisella ulkopuolisen hyväksynnän hakemisen kautta, enkä todellakaan pysty vain opettelemaan olemaan sinut itseni kanssa. Ilman elämässäni vaihtelevia aikoja vierailleita miehiä olisin oman vulvani kanssa mitä vahvimmin teitittelyasteella edelleen.

Aikuiset, aikuiset, miehet ja naiset!

Internetissä ollaan taas väärässä. Oman kokemukseni perusteella tämä väärässä oleminen esiintyy vahvasti sukupuolittuneena, joten nillitän nyt jäykästi ja binääristä sukupuolikäsitystä mukaillen jatkumon kummallekin päälle erikseen. Käytännön vinkkinä ehdotan täten, että lukija keskittyy ensin omaa sukupuoli-identiteettiään vastaavaan nillitykseen ja siirtyy vasta sen jälkeen siihen toiseen, että voi ensin vähän närkästyä ja sitten hekotella että "noinhan se menee, kyllä ne on vekkuleita".

Naiset, teissä on vikana tällä kertaa tämä:
Eikös tästä jo puhuttu, että omia kehotraumojaan ei ole rakentavaa käsitellä mollaamalla muita? Voitaisiinko siis sopia, että
a) "persoonallista" voi olla myös kauneuskäsityksen raameihin sopiva ja pornossa esiintyvä kehotyyppi tahi ruumiinosa
b) "oikeita naisia" ovat myös laihat naiset
c) "aikuisia naisia" ovat myös ne naiset, jotka ovat päättäneet poistaa jollain tietyllä kehon alueella kasvavat karvat
d) "aitoja naisia" ovat myös ne naiset, joilla on tekokynnet, tekoripset, tekotukkaa, tekorusketus tai tekohampaat
d) on ihan OK uskaltaa laittaa minihame päälle, vaikkei ole Kate Moss (paitsi että itse asiassa Kate Mosskaan ei enää kelpaa)

Henkilökohtaisena tunnustuksena voin kertoa ettei minusta oikeasti olisi ensimmäistä kiveä heittämään, koen toisinaan salaa oikein viimeisen päälle ilkeämielistä tyydytystä jos joku näyttää vähemmän kuin täydelliseltä. Sitä paitsi heitän kuin tyttö enkä siis osuisi kuitenkaan.

Miehet, teissä on vikana tällä kertaa tämä:
Se, että sinun henkilökohtainen visuaalinen mieltymyksesi sattuu olemaan erilainen kuin se näennäinen, yleiseksi normiksi hyväksytty totuus, ei tarkoita sitä että sinä miehenä teet koko naissukukunnalle palveluksen kun viisarisi värähtää esimerkiksi farkkupepuille minihameiden sijasta.

Ongelma kun ei ole se, mitä kauneus- tai muuhunkaan vallalla olevaan ihanteeseen sisältyy, vaan se että ylipäätään on yksi ainoa muotti johon ihmiset pitää mahduttaa. Siis miehet ja naiset yhtä lailla, ja nämä nillitykset voisi hyvin kääntää pienin muokkauksin myös toisin päin.

Tämä valitus kuuluu suosittuun sarjaan "tiukkapipoinen telaketjufeministi meuhkaa". Tarttis varmaan hankkia vippamuki niin ei menis kuppi nurin näin usein.

Toecurlin' fun

BDSM-pornossa esiintyy lähes poikkeuksetta ennemmin tai myöhemmin Hitachi Magic Wand ja sen ensimmäisestä hipaisusta lähtien voihkinnan äänenvoimakkuus ja -korkeus nousee huomattavasti. Kuinka epäaitoa ja amatöörimäistä liiottelua, ajattelin. No en ajattele enää.

Magic Wand on luonnollisesti yhdysvaltalaisena tuotteena surullisen epäsopiva suomalaisen pistorasian ja sähköverkon jännitteen kanssa. Vastaavalta vaikuttavia verkkovirralla toimivia hierontalaitteita löytyy myös Euroopasta, mutta koska täällä Hitachi on ehdottomasti vain ja ainoastaan pornokauppakamaa, herättivät kopiot pieniä epäilyjä. Lisäksi olemme Pojan kanssa samanlaisia hifistelijöitä, joille kelpaa vain se paras jos se jossain on tullut vastaan. Hitachi oli siis saatava, ja jollain tapaa suomalaiseen ympäristöön sovitettava.

Olimmekin kovin tyytyväisiä, että nettikaupasta tilattuna laitteen mukana tuli muuntaja, jolla jänniteongelma ratkesi. Koska kyseessä oli brittiläinen pulju, vaadittiin muuntajan ja pistorasian väliin vielä sovitin, joka onneksi sekin tuli samaan syssyyn. Aika koominen yhdistelmä tämä on, onneksi meillä ei asu sähköinsinöörejä. Kaiken hyvän lisäksi Hitachin oma johto ei ole kauhean pitkä, joten kuvaan astuu ainakin meillä mukaan vielä jatkojohto. Estetiikka on siis huipussaan.



Onneksi näitä esteettisiä epäkohtia on vaikeaa huomata siinä vaiheessa kun laitteen käynnistää, ellei osaa laueta silmät auki. En ole koskaan lauennut niin äänekkäästi ja yllättäen kuin Hitachin ystävällisellä avustuksella. Olen tosin aika nirso laukeamaan ja vaadin yleensä pitkällistä ja juuri sopivaa huomiota, jotta orgasmi ylipäätään ehtii kasvaa muuksi kuin "tuntuu paremmalta, tuntuu paremmalta, ei tunnu enää paremmalta" -tyyppiseksi aallonharjaksi. Hitachi on kuitenkin niin armoton, säälimätön, väsymätön ja tehokas väline, että asia on yllättävän nopeasti hoidettu. Ja hyvä niin, koska näinkin tehokkaaseen värinään epäilemättä myös turtuu varsin nopeasti, ellei laitetta sammuta välillä.

Plussaa Hitachi saa minulta myös siitä, että supervoimakkaan värinän ja valtavan pään ansiosta sillä on mahdollista yhdistää koko vulvan kiihottaminen klitoriksen pärisyttelyyn. Yhdynnän ohessa käytettynä laite muuten värisyttää muutakin kuin vulvan aluetta, mikä on Pojan mielestä aika lailla OK. Eikä siinä vielä kaikki!



Luonnollisesti tähän ihmelaitteeseen saa myös lisäosia ja niistä yksi muutti meille yhdessä Hitachin kanssa. Ehkä pelottavimman näköinen omistamistani seksileluista, mutta tämän näppärän "pienen" hupun ansiosta ne samaiset värinät leviävät näppärästi myös G-pisteen tuntumaan. Viimeistään tässä vaiheessa suukapulalle tulee varmasti käyttöä. (Terveisiä naapureille!)

Poika aloitti jo ennen laitteen saapumista välittömän tuotekehittelyn sen tiimoilta, kuinka saa köytettyä vehkeen minuun kiinni, tähän mennessä lievästi muokattu Shibari You Can Usen Strap-on Harness on osoittautunut varsin toimivaksi. Ainoa ongelma on se, että tällainen niin sanotusti hands free -ratkaisu tarkoittaa, ettei mikään paina Hitachia napakasti minua vasten, kuten haluaisin. Näppäränä apinansukuisena huomasin kuitenkin että saan Hitachin päästä varpailla kiinni. Toimitusta häiritsee vain se, että omat sormeni ja varpaani vääntyvät laukeamisen hetkellä kuvassa näkyvään, aina yhtä viehättävään Claw of Death -asentoon.



Jotain laiteromanssistani kertonee se, että tämän tekstin kirjoittaminen sai minut ikävöimään Hitachia jo kovasti. Pitäisiköhän sittenkin ottaa vielä yksi testikierros ..

Word to the wise

Käytännön vinkki: viimeistään Hitachi Magic Wandia ostaessa kannattaa tarkistaa, että taloudesta löytyy myös tehokas ja käyttömukavuudeltaan huippuluokkaa oleva suukapula.

Kiitätte minua sitten myöhemmin.

PS. Ei hätää, aiheeseen palataan heti kun veri kiertää taas päässä asti.

Pärinäpoika ja sen surinasussu

Vaikka olenkin vankasti sitä mieltä ettei muun maailman tarvitse osallistua minun pervoiluni toteuttamiseen, on julkisessa leikkimisessä minunkin mielestäni sitä jotain. Siis sellaisessa, jossa jutun jujuna nimenomaan on ettei kukaan muu tiedä mitä tapahtuu.

Tähän asti ongelmaksi on muodostunut se, että stimulointi julkisilla paikoilla on ollut makuuni vähän turhankin julkista. Kaukosäätimellisiä leluja on etsimisestä huolimatta tullut vastaan vähänlaisesti, ja klittaperhoset ovat paitsi (mielestäni) rumia ja epämukavan oloisia, myös melko kuhmuraisia ja yksinkertaisesti suuria vaatteiden alla pidettäväksi.

Olin oikeastaan jo luopunut koko ajatuksesta, kun pornokauppareissulla törmäsimme Pojan kanssa Shots Toysin kauko-ohjattavaan munaan. Ainakin meidän lähikaupassamme oli myynnissä astetta pienempi versio kuin valmistajan sivuilta löytyvä, ja sain agitoitua Pojan ostamaan minimallin. Olen itse ehdottoman tyytyväinen munan pieneen kokoon, sillä sen ollessa poissa päältä koko asian voi oikeastaan unohtaa. Kooltaan muna on ehkä Fun Factoryn Teneo Unon luokkaa, eikä sisältämästään kuudesta paristosta huolimatta tunnu erityisen raskaalta.

Lelun tarjoamia 10 eri värinää testaillessa kämmenellä alkoi jo vähän pelottaa, mutta varsinaisessa käytössä perusväristykset tuntuvat jopa vähän tylsiltä. Pientä miinusta munalle antaisinkin siitä, että se kytkeytyy päälle aina samaan asentoon eikä siis "muista", mitä värinää on viimeksi käytetty. Simppelin ja pienen kaukosäätimen varjopuoli on se, että ohjelmat on selattava läpi yksi kerrallaan. Poika on toki näppäräsormisena opetellut jo ulkoa, monesko ohjelmanumero on tehokkain ..



Lelun mukana tulleet paristot olivat tietenkin jo valmiiksi vähän väsyneitä, mutta uudet ovat kestäneet jo muutaman ulkoilukerran varsin mallikkaasti. Kelloparistot varsinkin kannattaa ottaa pois lelusta käyttökertojen välillä, etteivät pääse itsekseen purkautumaan! Muna lämpenee käytössä jonkin verran, minkä vuoksi se ei erityisen pitkään ole yhdellä kertaa ollut päällä. Poika suunnitteli jo jonkinlaista TM-henkistä kuivatestausta, eli jättävänsä munan pörisemään pöydälle yksinään puoleksi tunniksi jotta voisi tarkistaa paljonko se oikeasti lämpenee.

Vesitiiviiksi kehuttu laite on tähän mennessä pitänyt lupauksensa, puhdistaminen pikaisesti juoksevan veden alla on toiminut ihan mukavasti. Saumakohtaan tosin jää helposti vähän matkamuistoja, mutta ne saa pyyhkäistyä vaikka paperilla aika näppärästi.

Yksinään käytettynä muna ei riitä kiihottamaan ainakaan minua laukeamiseen saakka, mutta pitää kyllä otollisina hetkinä käytettynä ne olennaiset asiat tehokkaasti mielessä koko illan ajan.

Enjoy the sound of Cleaning Women

CW01, CW02, CW03 ja CW04 sen tietävät: pyykinkuivaustelineen käyttäminen vain pyykin kuivaamiseen on todella rajoittunutta. Taloutemme kuivaustelineet (kyllä, niitä on useampi) päättivät muutama viikko takaperin yksissä tuumin muistuttaa minua tästä tosiasiasta hajoamalla käsiini kun yritin ripustaa pyykkiä kuivumaan.

Kun yksi pyykinkuivaustelineen orsista päätti tippua irti pilaten tarkan kuivauskuvioni, ensireaktioni oli epäuskoinen tuijotus ja ensiajatukseni painokelvoton. Onnettoman orren toisen, sitkeämmin kiinnittyneen pään irroittamisen jälkeen seurasi ajatus numero kaksi: "Hmm."

Luonnollisesti säilytin irronneen teräslangan ja esittelin sen Pojalle tämän palatessa töistä todisteena jälleen yhdestä aivan valtavan ihanasta päivästä. Kerroin myös langan heiluttelusta heränneen ajatukseni, joka oli tullut Pojalle itselleenkin mieleen saman tien.

Nyt langan päästyä ensimmäistä kertaa piiskauskäyttöön voin tiivistää sen ominaisuudet yhdellä sanalla, ai. En ole aivan varma miksi kuvittelin että vaikken pidä terävästä kivusta, olisi teräslanka jotenkin salaa tosi siisti. No ei ole. Sattuu pirusti ja hellemmätkin lyönnit tuntuvat siltä kuin iholle nousisi vähintään sentin korkuinen juova. Tällä saisi varmaan halutessaan aika pahaa jälkeä aikaan ja ihon rikki. Myönnettävä on, että ihoon jääneiden juovien hipeltely on kyllä oudon kiehtovaa.

Koivuniemen herra ei ole meidän makuuhuoneessamme koskaan vieraillut, en siis osaa sanoa miten taipuisa ja muovilla päällystetty teräslanka eroaa perstuntumaltaan perinteisemmistä vitsoista. Vertailukohtana käytetty bambu-kukkake tuntui kuitenkin vähän teräslankaa köykäisemmältä välineeltä ja ontto puu jakoi iskun epätasaisemmin pakaroiden välillä. Lievää tuotekehittelyä vaatii vielä saada hiottua epätasaiset päät vähemmän vaarallisiksi ja ehkä myös lyhentää lankaa, jolla on nykypituudessaan taipumus lyödä Poikaa kyynärvarteen (mikä on minusta sille kyllä ihan oikein).

En nyt tietenkään halua yllyttää ketään nylkemään pyykinkuivaustelinettään. Sanonpahan vaan että jos sellaisesta syystä tai toisesta aika jättää, huonomminkin voi osia käyttää.

Riittämättömyys on maailman palkka

Täällä on kuulkaa vipinää vaikkei sitä blogista uskoisi! On se maaginen hetki vuodesta kun kevät saa heräämään mutta vielä ei voi lojua puistossa, joten äkillisen aurinkoenergian voi käyttää esimerkiksi pervoiluun. Pyhät lupauksemme rahankäytön järkeistämisestä tänä vuonna ovat saaneet kyytiä, mutta ostoksia hehkutan lisää sitten kun niistä saadaan myös kuvamateriaalia.

Vaikka energia kuinka on lisääntynyt verrattuna loputtomaan marraskuuhun, ei ihminen ehdi olla kaikkialla kaikkea kaikille. Ja sekös kilttiä tyttöä ahdistaa. Ystävät ovat ihan syystä närkästyneitä kun aikaisemmalle pubiruusulle ei enää arki-iltana olut maistu hyvässäkään seurassa, töiden tekemisestä olen saanut itselleni jo orastavan rasitusvamman ja siitä ikuisesta opiskelusta ei tarvinne edes puhua erikseen. Sitten olisi vielä perhe ja parisuhde, joista edellä mainittu aiheuttaa taas pitkästä aikaa erityisesti päänvaivaa. Jälkimmäinen sitten meneekin vähän siinä sivussa, hävyttömän vähällä huomiolla. Ja aina kun johonkin suuntaan kumartaa, tulee samalla pyllistäneeksi ainakin kahteen muuhun.

Arastelen aina myöntää että BDSM voi toimia jonkinlaisena terapiamuotona tai keinona käsitellä negatiivisia tunteita, koska pelkään että yhtäläisyysmerkit on liian helppo vetää toiseen suuntaan. Että ai jaa, toi on tommonen koska se ei osaa sanoa kenellekään ei. Nyt on kuitenkin myönnettävä että on hyvin rauhoittavaa kun on selkeitä tilanteita, joissa riittää että sanoo kyllä tasan yhdelle ihmiselle ja on läsnä. Ei tarvitse sovitella, neuvotella ja suunnitella, eikä selitellä mitään. Heti ensimmäisestä hiusten nykäisystä saa tipahtaa tahdottomaan tilaan ja olla täysin vietävissä.

Toisille meditaatio on tapa pystyä elämään nykyhetkessä, itse koen samanlaisia rauhoittumisen tunteita köysissä tai käskytettävänä ollessa. Oikein hyvä ja antaumuksella harrastettu seksi on sekin tehokas tapa unohtaa menneisyydestä murehtiminen ja tulevaisuudesta huolehtiminen, tai ylipäätään koherentti ajattelu.

Näin sivumennen sanoen myös vähän loivemmat jutut kuin kokovartalokarada voivat auttaa arjessa selviämisessä kummasti. Ei stressaa ihmislapsi tentissä lainkaan niin paljon jos on jättänyt alushousut kotiin, niissäköhän ne murheet kuljetetaan?

Jakomielitauti

Kun kirjoittaa hyvin tarkasti yhteen aihealueeseen rajautuvaa blogia, törmää väistämättä siihen ettei oma elämä aina tarjoa erityisen paljon materiaalia kirjoitusten pohjaksi.

Vaikka BDSM tuntuu tärkeältä edelleen, minulla on kovin hiljainen olo. Asiat ovat tippuneet paikoilleen alkuajan tuskailujen ja testailujen jälkeen, eikä uusia revittelyjä ole viime aikoina ehditty muun elämän ohella harrastamaan. Enkä tunne niihin oikeastaan tarvettakaan, tässä peruskuviossakin on kuitenkin vielä hienosäätöä tehtävänä. Kyseinen viilaus on kuitenkin mielestäni niin tylsää ja henkilökohtaista, etten jaksa sitä sen ihmeemmin analyseerata.

Elämä on siitä kenkkua, ettei se suostu aina sopimaan siihen lokeroon johon sen haluaisi panna. Ohessa kuitenkin esimerkkejä siitä, mitä olisin teille viime aikoina kertonut, jos kirjoittaisin aivan toisenlaista blogia.

Jos kirjoittaisin kauneusblogia olisin kertonut ..
.. kuinka ostin elämäni ensimmäisen kerran pinsetit joita en osaa käyttää.
.. että vauvaöljy on erinäisten intiimialueiden ajelussa noin miljoona kertaa parempi idea kuin kaiken maailman partavaahdot.
.. että mineraalimeikkien vismutille voi oikeasti herkistyä.
.. että olen rakastunut sävytettyyn päivävoiteeseen, vaikken keksi mitään keski-ikäisempää.

Jos kirjoittaisin hippiblogia olisin kertonut ..
.. että Ingmanin crème fraîche sisältää paljon vähemmän ihmeellistä tauhkaa kuin Valion. Tarkistakaa vaikka.
.. ettei E-koodi automaattisesti ole paha asia ja että soijalesitiini on ihan yhtä paljon lisäaine, vaikka se kirjoitettaisiin sanana eikä koodina.
.. etten todistetusti pysty paastoamaan viittä päivää pidempään koska vihannesmehujen takapotku muuttuu liian voimakkaaksi.
.. että vaalipiiristäni löytyy harmittavan vähän järkevästi luontoon ja seksuaalipoliittisiin asiohin suhtautuvia eduskuntavaaliehdokkaita.

Jos kirjoittaisin neuleblogia olisin ..
.. kirjoittanut ylpeänä "kato, tein lapaset" -tyyppisen postauksen muutama viikko sitten, kun vihdoin sain käsiini sekä lankaa että puikot yhtä aikaa.
.. kertonut, että Nøgnen Dark Horizonin peltipurkista saa todella näppärän puikkopurkin perusmittaisille sukkapuikoille.
.. kertonut että olin aika hilkulla liittyä Marttoihin (!) mutten sitten tohtinutkaan.
.. kertonut kuulleeni ystävältäni, että olen sellainen ihminen jonka voisi kuvitella neulovan todella tiukkaa neulepintaa, siis sellaista missä silmukat kirskuvat puikkoja vasten. Ei muuten pidä paikkaansa!

Jos kirjoittaisin ruokablogia olisin kertonut ..
.. että koulun ruokalasta tutusta lanttuporkkanaraasteesta saa tosi hyvää, kun siihen lisää kuivattuja taateleita ja vähän etikkachilisoosikastiketta.
.. että makkarassa pitää hei olla kamaraa eikä mitään jauhoa.
.. että syömättömyys aiheuttaa akuuttia tarvetta selailla ruokablogeja kunnes tekee mieli syödä kuuden ruokalajin illallinen siinä paikassa.
.. että olen innokkaampi leipuri teorian tasolla kuin käytännössä, mistä todisteena voisin esittää ne noin 15 eri leipäreseptiä jotka ovat jonossa odottelemassa.
.. että karppi-, kasvis- ja muutkin erikoisruoat kaatuvat harmillisen usein siihen ettei kaapista tai kaupasta löydy jotain mystistä aineosaa. Tai jos se kaupasta löytyy, pakkauskoko on valtava verrattuna reseptin vaatimaan määrään.
.. että on vähän väärin, ettei terveellisestä ja täysipainoisesta ruokavaliosta vaan saa samanlaisia kiksejä kuin pizzaövereistä, vaikka söisi oikeasti hyvänmakuista ruokaa.

Tämän lisäksi asiaa olisi riittänyt esimerkiksi erinäistenkin perhejuhlien budjetoinnista, remontoinnin aiheuttamasta lievästä ahdistuksesta kun kaikki ei ole valmista vieläkään, siitä miten houkuttelevaa on ostaa koko koti Ikeasta sen sijaan että etsisi kirppareilta jotain jossa on oikeasti luonnetta ja siitä kuinka pieneltä kotikaupunkini tuntuu heti kun yrittää etsiä jotain vähänkään erikoisempaa, oli se sitten vaatteita, huonekaluja tai kotitaloussälää.

Tämähän ei siis toki tarkoita sitä, etteikö BDSM-rintamalla tapahtuisi Suomessa. Uutisista on saanut lukea muun muassa sellaisia pikkujuttuja, että sadomasokismi aiotaan poistaa tautiluokituksesta.