Aina saa kärsiä ja hävetä.

Aiemmassa elämässäni olen näemmä kirjoitellut häpeästä vähän kevyemmällä otteella. Näin jälkikäteen luokittelisin nuo "ihihi, pitääköhän se mua nyt ihan pervona" -fiilikset jonnekin nolostumisen ja yleispöljäilyn välimaastoon. Nyt luettuna itse teksti kyllä vähän hävettää, kuten suuri osa muutakin blogihistoriaani, mutta tähän aiheeseen palannen toiste.

Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.

Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.

En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.

Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.

Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.

Reipas tyttö

Päässäni asuu rationaalisen puoleni ja luterilaisen kasvatukseni yhteenliittymä, sivupersoona jonka olen nimennyt Reippaaksi Tytöksi. Reipas Tyttö on aika ristiriitainen hahmo, yhtäältä en varmaan matalaenergianaisena ilman Reipasta Tyttöä saisi aikaan juuri mitään, mutta toisaalta kaikkinensa Reipas Tyttö on toisinaan aika sietämätön tyyppi.

Reipas Tyttö ei ujostele kun ujostuttaa. Reipas Tyttö katsoo silmiin, puhuu kuuluvalla äänellä ja kättelee napakasti.

Reipas tyttö avaa itse omat ovensa. Reipas Tyttö katsoo ongelmia arvioivasti ja toteaa sitten "mennäänpäs mokoman yli, että heilahtaa".

Reipas Tyttö ei tyydy keskinkertaiseen suoritukseen. Reipas Tyttö jaksaa, suorittaa ja junailee väsymättä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Reipas Tyttö ei lomaile, koska se on varma merkki hengen velttoudesta.

Reipas Tyttö ei ole tunteellinen, eikä varsinkaan sorru näyttämään tunteitaan vaivaannuttavasti muille. Reipas Tyttö itkee itkut nopeasti alta pois eikä haaskaa aikaa tyhjän nauramiseen.

Reipas Tyttö ei ole turhamainen eikä epäkäytännöllinen. Reippaalla Tytöllä on järkevät kengät ja ponteva askel. Reipas Tyttö kantaa itse omat laukkunsa ja muutkin taakkansa.

Ennen kaikkea, Reipas Tyttö ei koskaan tarvitse apua mihinkään keneltäkään. Reipas Tyttö pärjää silloinkin kun ei pärjää, ja varmaan uppoaisi jäihin mieluummin kuin huutaisi apua.

Yksi pervoilun parhaita puolia on se, että kinkytouhuista Reipas Tyttö yleensä hämmentyy siinä määrin, että on kerrankin hiljaa. Epäilen muuten, että se on juuri Reipas Tyttö joka korvaani kuiskuttelee kesken session että lyö nyt jumankauta takaisin. Ihme tyyppi.

Ihminen välissä

Kuulin joskus joogaohjaajan kuvailevan astangajoogaa insinöörijoogaksi, joka sopii erityisen hyvin suomalaiseen mielenlaatuun, koska harjoituksen aikana tehdään tietyt liikkeet tietyssä järjestyksessä joka kerta. Suomalaisten startupien ongelma on kuulemma usein se, että hommaan lähdetään teknologia edellä ja luotetaan siihen, että tekninen innovaatio myy itse itsensä ilman mitään ilmanaikuista viestintää. Tämän viikon tanssitunnilla yksi ryhmämme jäsenistä pyysi opettajaa tanssimaan harjoiteltavan koreografian malliksi, jotta tietäisi missä tunnetilassa missäkin kohtaa biisiä pitää olla.

Ei siis liene ihan perusteetonta väittää, että noin keskimäärin täällä Pohjolan perukoilla asuu kansa joka mittaa ja taulukoi mieluummin kuin fiilistelee. Ehkä tästä johtuen oma bullshit-mittarini alkaa piipittää välittömästi kuullessani lauseen "tämä on oikeastaan enemmän filosofia kuin tekniikka".

Ne, ketkä tässä vaiheessa yllättyvät siitä, että joudun kuten tavallista myöntämään olevani väärässä, käsi ylös.

Olipahan nimittäin melkoinen ahaa-elämys käydä Helsinki Shibari Festivalin workshopeissa oppimassa, että ei se solmu vaan se miten sen solmii. Oman elämänsä pervoinsinööri jää niin helposti jumiin siihen, että mitenkäs tämä nyt tehtiin oikein ja mihinkäs se köysi sitten seuraavaksi laitetaan.

Oma meditatiivinen ilonsa toki on siinä, että sidontaa hierotaan hartaasti ja huolellisesti tasan symmetriseksi ja turvallisen löysäksi. Mutta toisinaan se rauhallinen sitominen on opettajamme sanoja lainatakseni kuin tuolia sitoisi, ja vähemmän yllättäen minusta on mukavaa vähän nahistella. On ikään kuin vähän enemmän tekemisen meininki, kun puolin ja toisin muistaa että viestinnästähän tässä on kysymys eikä mistään makrameesta joka vaan sattuu olemaan ahterin ympärillä.

Tasapainon vuoksi myönnettäköön, että ihan vähän pelottaa se kipinä, joka Pojan silmään syttyi siinä vaiheessa kun selvisi, kuinka tiukalle köyden voi kiskoa tappamatta malliaan siihen paikkaan. Saattaa vielä tulla niitä kahta turvasormea ikävä.