maanantai 5. syyskuuta 2016

Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

Smurffien synttärien kunniaksi järjestetyssä paneelikeskustelussa mainittiin lyhyesti, kuinka vertaisopettaminen on vasta rantautumassa Suomeen. Täkäläisittäin kun ei ole ollut tapana tehdä omasta osaamisestaan numeroa, eikä sen osaamisen jakaminen siksi tule mieleen. Tai vähintäänkin epäilyttää, tietääkö tarpeeksi ja osaako opettaa. Ja jos ei itse ymmärrä epäillä omia taitojaan ja niiden opettamista muille, muu skene kyllä ymmärtää. Luulen, että tämä on väkimäärän vähyyden lisäksi yksi syy sille, miksei täällä meillä harrasteta kinkyaiheisia työpajoja ja luentosarjoja ihan samalla volyymilla kuin vaikka Yhdysvalloissa.

En varmaankaan ole ainoa, jonka päässä Janten laki kaikuu kuin itsestään aina, kun jotain pitäisi saada aikaan. Tai oikeastaan varsinkin silloin, kun on jo saanut aikaan ja tekisi mieli vähän paukutella olemattomia henkseleitään. Parempi kun ei lähde kylille huutelemaan omaa erinomaisuuttaan ja tekemisiään. Tai sano, että osaa jotain jos ei osaa just täydellisesti, mieluummin todistetusti.

Onneksi nolo itsetehostus ja asioiden turaaminen ovat taitoja, joita voi oppia. Reippaan Tytön protesteista huolimatta olen kokeillut, miltä tuntuisi tehdä sellaista ihan hyvää jälkeä useammallakin suunnalla ja olla silti ihan ääneen sitä mieltä että osaa. Ei ole tippunut taivas niskaan, valmista on tullut eikä kukaan vielä ole osoittanut sormella ja huutanut että mitäs paskaa se tämä on. Olen tänä kesänä esimerkiksi askarrellut kumiruoskan, josta ei tullut täydellisen tasapainotettua eikä maailman parasta. Ihan hyvä ja nätti tuli, ja pipin silläkin saa aikaan.

Nyt kun tälle tielle olen lähtenyt, vahvistusta tuntuu tulevan joka suunnalta. Ajatushautomo Hattu muotoilee tämän turaamisasian näin: "On parempi olla nolo kuin tylsä." Ja eilen maailman huonoimmaksi laulajaksi tituleerattu Florence Foster Jenkins sanoi elokuvassa ihanan Meryl Streepin suulla näin: "People may say I can't sing. But no one can ever say I didn't sing."

Silti voi olla ihan paska. Mutta ei se mitään.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Moni meistä pitää yhtä päätä mutta monta mieltä.

Naapurintyttöä kyllästyttää, ja kuten teksteistäni on viime aikoina epäilemättä voinut päätellä, niin minuakin. Vähän tunkkaiselta tuntuu nyt tämä valtapoliittinen puoli pervoilusta, vaikka Pojan kanssa hommat sujuvat edelleen hienosti.

Siksipä ajattelin tehdä kesän kunniaksi Prinsessa Mombit ja asettaa valtakuvioita pohtivan queenitiksen hyllylle. Niiden sijasta aion kesän aikana mietiskellä esimerkiksi sitä, alkaako lateksi oikeasti näyttää mielestäni hyvältä vai onko Reflective Desiren malli Vespa yksinkertaisesti niin viehättävä, että kuvat ihastuttavat lateksista huolimatta.

Katsotaan, minkälaisia tuloksia ihmiskokeeni tuottaa. Ehkä olen syksyllä valmis palaamaan vakavahenkiseen introspektioon, tai sitten tilailen lateksiasuja Alibabasta. Onhan tässä sitä kansantanssiakin tullut jo aikoinaan kokeiltua.

torstai 26. toukokuuta 2016

Stop harshing my buzz, man!

Rakas maailma, voisitko muuttua vähän paremmaksi niin etteivät kaikki perversioni alkaisi vaikuttaa Tukholma-syndrooman oireilta?

On kovin vaikeaa nauttia esineellistämisestä, kun valtakunnan suurimmassa lehdessä puhutaan siitä, ettei naisia riitä kaikille. Naispula, vähän kuin kaupan hyllylle ei riittäisikään voipaketteja kaikille halukkaille. Naisten pakkosiirtoa bussilasti kerrallaan ei sentään ehdotettu, mikä onkin sinänsä oikein hyvä koska bussimatkalla heidän tisujaan luultavasti kommentoitaisiin ja mahdollisesti sivumennen ehdoteltaisiin seksiä.

On hirmuisen hankalaa nauttia edes osa-aikaisesta kodinhengettäryydestä ja palveluhenkisyydestä, kun samalla hallitus pyrkii kaikin keinoin palauttamaan (ainakin lapsia saaneet) naiset takaisin kotiin.

On älyttömän mutkikasta nauttia stereotyyppisistä sukupuolensa ulkoisista tunnusmerkeistä, kun naisten ulkonäkö ja sen soveliaisuuden ruotiminen on kaikkien yhteistä kansanhuvia ja teini-ikäisestä lähtien pitäisi ymmärtää, että tuntemattoman ohikulkijan vartalon kommentointi ääneen on normaalia toimintaa. Pojat on poikia, myös keski-ikäisinä. Kovaan ääneen.

On raivostuttavan kinkkistä nauttia alistumisesta, kun sitä käsitellään telkkarissa Jumalan lahjana. Tai puhutaan ihan tosissaan siitä, saako pitkässä parisuhteessa kieltäytyä seksistä. Eikä helpota, jos seksin ajattelukertojen ja sen harrastamiskertojen välinen epäsuhta on välittömästi puutteessa elämistä.

Niin että olisiko mitenkään mahdollista, että lakkaisitte pilaamasta minun fantasioitani tällä pöljäilyllä ja tekisitte tosimaailmasta vähän mukavamman paikan? Kesän kunniaksi?

Eipä tullut sitten hankittua sitä vippamukia, jonka ostamista suunnittelin kupin nurin kippaamisen estämiseksi.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Ei lukemalla uimaan opi.

Minilomasta käyneen viikonlopun parasta antia oli auringonpaisteen ja hyvän seuran lisäksi se aamu, kun sain rauhassa istua (tai olkaamme tarkkoja, oikeastaan maata) nenä kirjassa ja lukea yöpöytäkirjani viimein loppuun. Enää kun en voi lukea öitä läpeensä, vaan lukuhetkeni katkaistaan täysin kohtuuttomasti makuuhuoneemme toisen asukkaan halutessa nukkumaan. Tästä voinette jo päätellä, mitä mieltä olen lukemisesta ja sen mahdollisesta hyödyttömyydestä.

Viime aikoina olen muutamaankin kertaan jutellut siitä, kannattaako pervoilusta lukeminen ja asioiden tekstilähtöinen tutkiminen vai olisiko sittenkin parempi oppia tekemällä. Asiassa on vähintään kaksi koulukuntaa, toiset meistä esimerkiksi odottavat syksyllä ilmestyvää BDSM-aapista jo mielenkiinnolla, kun taas toiset epäilevät onko kirjassa mitään uutta tai hyödyllistä. Miksi lukea kirjoista, kun voi kokeilla?

Ymmärrän kyllä mainiosti, että itse tekemällä oppii joitakin asioita kaikkein parhaiten. Varsinkin kun kyseessä on vuorovaikutukseen perustuva ja varsin usein fyysisesti ilmenevä asia kuten BDSM. Toista ihmistä on kirjasta vaikeaa oppia, eikä teoriassa tosi kuuma juttu aina toimikaan käytännössä aivan kuin kuvittelisi. Ruoskaa pitää heiluttaa ja muutama solmu solmia, jotta tietää miltä se tuntuu. Liiallinen suunnitelmallisuus, etukäteen analyseeraus ja yleinen "kyllä sen näin pitää mennä kun minä internetistä niin luin" -asenne voi olla paras tapa viedä viimeisetkin ilon rippeet tästä touhusta.

Siitä huolimatta olen edelleen samaa mieltä menneisyyden queenitiksen kanssa: lukeminen kannattaa. Jos lukuhomma tuntuu noin ylipäänsä yhtään miellyttävältä, kirjoista, blogeista, keskustelupalstoilta ja chateista voi oppia itsestään ja muista hurjasti. Kukaan meistä tuskin on kinkyydessään ihan niin valmis, ettei voisi puolivahingossa tulla ymmärtäneeksi jotain uutta. Eikä ole ainakaan allekirjoittaneelle lainkaan pahitteeksi järjestää tietoisesti tapoja pitää näitä asioita mielessä, vaikkei aina valaistuisikaan.

Poika ei asetu aivan toiseen ääripäähän lukija-tekijä -akselilla, muttei jaksa plärätä kirjoja tai syynätä nettiä aivan yhtä intohimoisesti kuin minä. Kumppaninvalinnastaan johtuen Poika elää kuitenkin tietynlaista Pervokirjallisuuden Valitut Palat -elämää, ja saa nauttia (tai kärsiä) lukusuosituksista, jotka joko ottaa onkeensa tai sitten ei. Aika suuri osa lukukokemuksista jää sulostuttamaan vain minun tietoisuuttani, missä oli alkuun vähän nieleskelemistä. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että työnjako toimii oikeastaan aika mukavasti.

Niin kauan kuin saan ainakin välillä viettää ylellisen pitkän hetken laatuaikaa paperiystävieni kanssa. Arvaatte varmaan, onko ennakkotilaus aapiseen jo tehty.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Citius, Altius, Fortius

Suorittaminen, tuo uuden maailmanjärjestyksen määrittämä hyve numero yksi. Enää ei käydä lenkillä, nyt treenataan puolimaratonille kompressiotrikoot jalassa. Muutenkin näyttävät käänteet ovat tyylikkäitä. Hallituskin on osoittanut, että on ihan sallittua päättää ja/tai toteuttaa ensin ja miettiä sitten. Tärkeintä on, että tsemppihenki säilyy ja vauhtia riittää.

Kinkyillessä, kuten niin usein elämässä muutenkin, nälkä kasvaa syödessä. Tulee kokeiltua uusia juttuja, tehtyä ehkä vähän monimutkaisempia solmuja tai riiputettua köysipupuaan katosta, heilutettua ehkä piiskaa vähän laajemmassa kaaressa, kiristettyä korsettia muutama sentti lisää. Keksittyä uusia sääntöjä, käytyä uusissa bileissä.

Yleensä uudesta ja hienosta kertominen on helpompaa kuin sen myöntäminen, että välillä ei muuten lähde yhtään samalla tavalla. Pakara pehmenee ja köysi pölyyntyy. Todetaan se uusi sääntö vähän hölmöksi. Syödään mieluummin yhdessä pizzaa kuin nyöritellään korsettia. Vähän niin kuin Facebookissa jaetaan ne ihanimmat hiekkavarvaslomakuvat, pervojen kesken tulee jaettua hienoimmat mustelmat ja parhaat sessiokuvat. Ja niitä muiden juttuja ja kuvia seuraillessa tuntuu toisinaan siltä, että oma arki on vähän nuhjaantunutta.

Välillä homman varsinainen juoni meinaa unohtua täällä ihmisten tähtihetkien todistusaineiston keskellä. Erehtyy luulemaan, että täytyisi osata, jaksaa, venyä, kestää, pystyä, haluta, ehtiä, kyetä ja tahtoa enemmän koko ajan. Ikään kuin tämän homman voisi laskea piiskan kärjen kulkemina kilometreinä tai pakaralihakseen kohdistuneiden Newtonien määränä. Huolestuttaa, että suorittaako tätä osaa elämästään tarpeeksi antaumuksella, tarkoittaako pysähtyminen taantumista.

Miten sitä osaisi välineuhreilun [sic] sijasta pitää kirkkaammin mielessä ne hetket, kun hengitys unohtuu kesken ja pää hiljenee pitkästä aikaa. Ei silloin aina ruoska soi ja lasso pyöri, eikä niiden tarvitsekaan.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Fetisisti sihisi hississä.

Nyt kun sairausluokituskin poistui, mistä sitä tietää onko fetisisti vai ei? Onneksi Duodecim vielä pelastaa kertomalla, että esinekohtaisesta kohdehäiriöstä eli fetisismistä kärsivä henkilö "tarvitsee pakonomaisesti eroottisesti kiihottuakseen elottomia esineitä eli fetissejä". Ilmeisesti fetisistit ovat kaikki myös yhdyntäkeskeisiä miehiä, sillä "esine on usein myös välttämätön seksuaaliselle kiihottumiselle ja yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakkaan erektion saavuttamiselle."

Selvä juttu, lääketieteellisenä käsitteenä fetisismi on tautiluokituksesta huolimatta edelleen nätisti lokeroitu. Mutta entä eritefetisistit? Onko veri tai oksennus "eloton esine"? Mitäs touhua tämä nyt on, että on kaikenlaisia nukkefetisistejä joiden nuket sisältävät ihmisen, ei niin voi tehdä! (Toim. huom. en suosittele living dollin muuttamista dead dolliksi oikeaoppisen fetisismin saavuttamiseksi.)

Vähän samaan tapaan kuin minä olen vakuuttunut kaikkien osallistuvan valtatouhuihin joko tietoisesti tai tietämättään, usein väitetään, että meillä kaikilla on fetissejä. Onko alistavalla tai alistuvalla oikeastaan vain valtafetissi? Tai sidontaharrastajalla köysifetissi? Mihin kaikkeen tämän voi ulottaa, voiko kaikkeen olla fetissi? Kuinka paljon asian pitää kiinnostaa tai kiihottaa, että siitä tulee fetissi?

En oikein osaa muodostaa mielipidettä siitä, onko fetisismin normalisointi yleisyyden korostamisen avulla hyvä asia vai ei, jos käsite samalla laimenee tasolle "tykkään näistä jutuista". Toisaalta tuntuu elitistiseltä alkaa rajoittaa sitä, kuka on oikea fetisisti ja kuka oikeastaan ei. Mutta katoaako käsitteen informaatioarvo skenen sisällä, jos fetisisti ei enää olekaan vanhan liiton monomaanikko joka elää ja hengittää pakkomielteensä tyydyttämiseksi? Ollaanko me oikeasti fetisistejä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan?

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hellyys on kynsi iholla

Yleisesti hyväksytyn tiedon mukaan alistavia heteronaisia on maailmassa vähemmän kuin alistuvia heteromiehiä. Tilannetta paikataan lähes horjumattomalla uskolla siihen, että jokaisen alistuvan naisen sisällä asustaa ulospääsyä odotteleva Domme. (Miksi se muuten odottaisi kohteliaasti siellä vuoroaan, kysynpä vaan.)

Hetken pervoilun jälkeen maailma saattaa tosiaan avartua ja ensi alkuun selkeiltä tuntuneet raja-aidat muuttua huomattavan mataliksi. Eivät ehkä kaikille, mutta aika monille allekirjoittanut mukaan lukien. Vaikka Pojan piiskaaminen tuntuu yhtä kaukaiselta ajatukselta nyt kuin muinaisen valttikortin saatuani, kurmootan ihan mielelläni herraa puolihuolimattomasti ja välineettä silloin kun se minulle sallitaan.

Luulen, että horisontin avartumista edesauttaa sekin, kun viimein tajuaa ettei kaikkien alistavien tai sadististen naisten tarvitse olla kylmänviileitä PVC-jumalattaria. Kaupallisen BDSM-kuvaston kiiltävät jääkuningattaret eivät tarjoa ainakaan minulle minkäänlaista samaistumismahdollisuutta. Sen sijaan kun Bitchy Jones kuvailee suutelemisen tärkeyttä ilmaisulla "I like it when he screams into my mouth", alkaa lukiessa punastuttaa. Ja vähän kiinnostaa. Ehkä enemmän se huutaminen, mutta kuitenkin.

Vierastan ajatusta siitä, että ihmisen voisi jotenkin manipuloida haluamakseen alistajaksi tai alistujaksi. Ihan yhtä lailla vierastan myös ajatusta siitä, etteivät ihmisen mieltymykset BDSM:n saralla voisi vuosien saatossa kehittyä ja muuttua, varsinkin sopivassa seurassa. Itse olen asioita pureksiessani (pun intended) tullut siihen tulokseen, että minulle tärkeintä on läheisyys, keskinäinen kunnioitus ja yhteys Pojan kanssa. Sadomasokismin on tultava kirjaimellisesti iholle, silloin se tuntuu parhaalta. Alkaa olla vähän vähemmän selkeää, että tilanteessa voi ja saa olla vain kaksi tarkasti käsikirjoitettua roolia.

Ainakin toistaiseksi kuuluisa viimeinen sana on kuitenkin Pojalla, ja minulla tähtäimessä yleensä sellainen mukava sopiva pieni kipu. Mitähän tää nyt sitten olisi, service topping from the bottom? Hiipivä Domme, piilotettu sadisti? Vai ehkä sittenkin ihan vaan kahden ihmisen yhteiselämää?

torstai 31. maaliskuuta 2016

Toisillemme emme vaivaudu selittämään

No mutta onko aina pakko keskustella ja lueskella ja pohdiskella? Eikö pervoilua voi harrastaa fiilispohjalta ja vaiston varassa? Eikö tän alistavuuden tai alistuvuuden pitänyt olla luontaista ja suorastaan synnynnäistä? Miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa?

Ei ole, kyllä voi, mielestäni osittain ja koska muutakaan ei osaa.

Jos asiat tuntuvat sujuvan kuin itsestään, ei niitä välttämättä tarvitse alkaa mutkistamaan lomakkeilla ja kehityskeskusteluilla. Saatte täten siunaukseni pervoilla puhumatta sanaakaan sääntöjen perimmäisestä tarkoituksesta. Joskus elämä ja ihmissuhteet tosiaan sujuvat sen kummemmin pohtimatta, ja asioiden yhdessä analysoiminen saattaa tuntua sovitun dynamiikan heikentämiseltä. Eihän taikurikaan paljasta temppujaan, miksi alistavan pitäisi? Virikkeitä voi silti hakea, eikä perfektionistin maailma koskaan ole aivan valmis.

Keuhkoan täällä blogissani näistä asioista osittain siksi, että käsittelen itse maailmaa sanojen kautta ja siksi koen nämä jutut todella hyödyllisiksi. Aina lukeminen, keskusteleminen tai mietiskely ei johda suureen valaistukseen, vaan tarjoaa sopivasti pieniä ärsykkeitä jotka pitävät nämä asiat paremmin mielessä ja oman alistujaminäni vireessä. Minusta on vähän hassua olettaa, että koska pervoksi (enemmän tai vähemmän) synnytään, asioiden tulisi onnistua ensimmäisellä nykäisyllä ja vaistonvaraisesti tai ei ehkä olekaan oikeasti perverssi. Tai että synnynnäinen taipumus tarkoittaisi sitä, ettei jotain voi oppia tekemään paremmin.

Cisheterona yksiavioisena keskiarvoihmisenä näkee ympärillään mediassa ja viihteessä ihan jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten kyseinen suhdetyyppi voi toimia tai olla toimimatta. Siitä huolimatta jokaisella "kysy ihmissuhdeasiantuntijalta" -palstalla esiintyy kysymyksiä, joihin voi vastata oikeastaan vain kehottamalla ihmisiä keskustelemaan toistensa kanssa. Sille lähimmälle ja rakkaimmalle puhuminen on hylkäyksen uhkineen niin pelottava ajatus, että ihmiset kirjoittavat sisimmät tuntonsa mieluummin ventovieraille ja kysyvät neuvoa. Tai sitten neuvon sijasta haetaan oikeastaan varmistusta sille, että minä olen oikeassa ja sinä väärässä. Jälkimmäisen tavoitteen saavuttamiseksi ihmissuhdeasioita puidaan usein mieluummin ystävien kuin suhteen toisen osapuolen kanssa.

Niin että ei tarvitse keskustella. Mutta kuten elämässä yleensä, mitä hankalammalta ja pelottavammalta se tuntuu, sitä tarpeellisempaa se luultavasti on.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

You must give us all a good spanking. And after the spanking, the oral sex!

Muistatteko, kun kinkyaiheiset monivalintalistat olivat mielestäni pöljiä? Ja sitten vähemmän pöljiä? Internet muistaa.

Ketään ei varmaan yllätä, että nyt suosittelen yhdenlaisen listan lukemista ja siitä yhdessä juttelemista. Ei haittaa juurikaan, että omassa mielessäni täydennän otsikon Discipline Yes/No/Maybe Checklist muotoon Yes/No/Maybe/Help. Kuten listan saatesanoissakin fiksusti kerrotaan, rastien ruutuun piirtäminen ei korvaa keskustelua. Eniten tästäkin listasta saa irti jos samalla myös puhuu siitä, miksi joku tietty rangaistusmuoto ei miellytä. Tai miellyttää liikaa käydäkseen rangaistukseksi.

Asiahan voi nimittäin ihan mainiosti olla niinkin, että reilusti kivusta pitävän "rankaiseminen" piiskaamalla on hullun hommaa, jossa varsinainen tavoite jää saavuttamatta. Vaikka tässä touhussa pääasiassa hauskaa pitää ollakin, rangaistus ei saa tuntua liian mukavalta ettei pääse käymään niin, että alistettava pöljäilee entistä enemmän rangaistusten toivossa. Riittävän ikävää täytyy siis ainakin minun mielestäni olla, muut leikit sitten erikseen. Piiskasta tykkäävä voi sitä myös pyytää, sen helppoushan tulikin jo käsiteltyä.

On myös mahdollista, että tietyn remmin heiluttelu halutaan säilyttää mukaviin hetkiin, ettei välineeseen ala liittyä muistoja vähemmän miellyttävistä tunnelmista. Tai sitten esimerkiksi verbaalinen nöyryytys voi osua liian lähelle aikaisempia vähemmän yhteisymmärryksessä toteutettuja valtasuhteita ja nostaa pintaan turhankin voimakkaita tunteita. Kyseessä ei tarvitse olla suurikaan kupru, jotta rangaistus lähtee arvaamattomalle sivupolulle ja lopulta ollaan aivan erilaisen solmun ääressä kuin aloittaessa. Vaikka se kuinka olisi toiminut elokuvissa, fantasioissa ja internetissä, tosielämän tilanteissa lopputulos ei aina ole ennakoitavissa.

Voidaan sopia siitäkin, tuleeko tietystä rikkeestä tietty rangaistus vai käsitelläänkö kaikki hölmöilyt yksittäistapauksina mielivaltaisella rangaistusasteikolla. Tarpeeksi ikävä rangaistus voi toimia lisämotivaationa pitää säännöstä kiinni, mutta kaltaiselleni kieroilijalle tiedossa oleva rangaistus muuttaa kuviota anekaupan suuntaan. Kun tietää jo etukäteen, että synti tulee sovitettua, se onnistuukin helpommin. Toisaalta sääntöjen rikkominen ahdistaa itsessään sen verran, että jos oma mea maxima culpa -hetkeni katkaistaan välittömällä rangaistuksella, tulen kärsineeksi vähemmän tunnontuskia.

Mitä enemmän tietää, sitä enemmän kauheuksia voi tehdä tarkoituksella eikä vahingossa. Tieto lisää tuskaa on ainakin tässä D/s-suhteessa siinä mielessä jännä sanonta, että tieto ja tuska eivät aina suuntaudu samaan osoitteeseen.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

How can less be more? That's impossible. More is more.

Blogissakin mainittu orgasmirajoitus taitaa olla yksi pitkäikäisimmistä säännöistä tässä taloudessa. Tai siis oli, kunnes se huomattiin huonoksi ja nostettiin hyllylle. Orgasmivallan siirtäminen toiselle osapuolelle on kinkysuhteiden peruskauraa ja ajatuksena minustakin kuuma, mutta meidän tapauksessamme se toimi vähän liiankin tehokkaasti. Antakaahan kun kerron.

Kuten aikoinani tunnustin, pyytäminen on aina ollut minulle vaikeaa. Ensinnäkään, Reipas Tyttöhän ei tarvitse keneltäkään mitään. Toisekseen, muita ihmisiä ei pidä omilla mitättömillä tarpeillaan häiritä. Poika oli varsin höveli laukeamislupien kanssa ja saatoin olla lähes varma sellaisen saavani, mutta silti itse pyytäminen tuntui yhtä vaikealta joka kerta. Yhdessä touhutessa ei ehkä niinkään, kun tiesi ettei keskeytä mitään tärkeämpää, mutta etänä luvan pyytäminen oli tuskaista. Pojan ajatuksena koko säännössä sen sijaan oli vähän pitää kirjaa siitä, kuinka usein olin käsi olemattomissa housuissani sinä aikana, kun emme olleet samassa tilassa.

Eihän se nyt siis ihan putkeen mennyt. Usein jätin masturboimisen väliin kokonaan, ettei tarvitsisi pyytää lupaa. En koskaan oikein keksinyt, mihin väliin se lupa-anomus sopivasti osuisi. Etukäteen pyytämällä ei voinut olla varma tulisiko lupaa käytettyä, laukeaminen kun ei ole koskaan ollut minulle mikään läpihuutojuttu (pun intended). Kesken touhun pyytäminen ja sen aiheuttama tauko taas oli varma tapa pilata koko orgasmi - edging ei onnistu, kun pienikin huomion herpaantuminen karkottaa orgasmin pysyvästi. Joskus kävi mielessä sekin, että eihän Poika millään voisi tietää noudatanko sääntöä vai en.

Tähän soppaan kun vielä lisätään hyppysellinen hormonaalista häröilyä ja sen aiheuttamaa haluttomuutta, lopputulos oli että ajattelin seksiä niin vähän kuin suinkin mahdollista. Mitä vähemmän ajattelin seksiä, sitä vähemmän jouduin ajattelemaan laukeamista, ja sitä vähemmän tuskailemaan lupa-asian kanssa. Mitä vähemmän ajattelin seksiä, sitä vähemmän halusin seksiä missään tilanteessa. Tarkkailuvälineestä oli siis tullut pikkuhiljaa harvinaisen tehokas siveysvyö.

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjan lukemisen jälkeen asia taisi vihdoin tulla puheeksi, ja sääntö todettiin kehnoksi. Saman katon alla asuessa Poika pysyy sitä paitsi ilman erillisraportointiakin aika hyvin perillä siitä, millaisessa vireessä olen. Lopulta kävi niin, että yhdessä ollessamme pyydän luvan silti, mutta muuten touhuan kausikortilla.

Enkä nyt sano että tämä liittyy säännön kumoamiseen mitenkään, mutta taloutemme toinen Hitachi kuoli juuri. Rauha hänen moottorilleen. Mieluummin överit kuin vajarit, sano.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Mistä on hyvät säännöt tehty?

Viestinnästä, tavoitteista, palautteesta, korjauksista. Niistä on hyvät säännöt tehty.

Tähän mennessä opittua: ihan kaikkea ei voi eikä kannata BDSM-vasaralla takoa. Mutta entäpä ne asiat, joita kannattaa? Tai ne, joiden kanssa puljaaminen on vaan kuumaa molempien mielestä? Sääntöjen noudattaminen sessioiden aikana tai niiden ulkopuolella ei ole kaikkien juttu, ja toisille taas se on just Se Juttu. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon.

Jos tätä postausta kirjoittaisi muutaman vuoden takainen Queenitis, suosittelisin teille kaikille opusta nimeltä Discipline: Adding Rules to Your BDSM Relationship. Valitettavasti kyseinen kirja on sittemmin kadonnut Amazonin tarjonnasta. Onneksi verkosta löytyy kuitenkin vielä kirjan oheismateriaalia, kuten tämä uusien sääntöjen neuvottelemiseen käytettävä lomake.

Ellet rakasta lomakkeita ja kaavioita yhtä paljon kuin minä, ei hätää. Ei sitä lomaketta oikeasti ole pakko printata ja täyttää joka säännön kohdalla uudestaan. Lueskelemalla kohdat läpi voi kuitenkin ehkä poimia muutamia juttuja, joita kannattaa ajatella siinä vaiheessa kun uusia sääntöjä kehitellään, joko yhdessä tai alistavan osapuolen toimesta.

Omakohtaisen kokemuksen perusteella kehottaisin uhraamaan ajatuksia erityisesti säännön tarkoituksiin ja voimassaolon ehtoihin. Epämääräiset säännöt ovat vaikeita sekä noudattaa että valvoa. Jos sääntöä on helppo rikkoa vaivihkaa, eikä sen tarkoitusta oikein ymmärrä, säännöstä tulee lopulta melko lailla merkityksetön. (TJEU: Tieliikennelain luku 2, pykälä 25: Nopeusrajoitukset.)

Joskus voi myös käydä niin, ettei sääntö palvele alkuperäistä tarkoitustaan. Siinä tapauksessa on suorastaan haitallista, ellei asiasta keskustella ja sääntöä joko muokata paremmin toimivaksi tai poisteta kokonaan. Palataan tähän asiaan vähän tarkemmin seuraavassa jaksossa, samalla Bat-kanavalla.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Turpasaunaterapiaa

Ikuisen asioiden vatvojan ja Reippaan Tytön elämässä BDSM on älyttömän hyvä hiljentymisen keino (ei, en viittaa tässä suukapulaan). Valtaisan stressin tai yleisen säntäilyn keskellä napakka ote niskasta saa pysähtymään, ja on vähän kuin pääsisi minilomalle kun voi totella vain yhtä käskyttäjää kerrallaan.

Joskus homma onnistuu kuin automaattiohjauksella, toisinaan arkiminä ryhtyy pontevaan vastarintaan. Yhtä kaikki, jälkikäteen fiilis on yleensä hyvä. Oikein kunnon selkäsauna voi olla katarttinen kokemus itkuineen päivineen ja samalla tulee kohdattua voimattomuuden tunteita silmästä silmään. Siis juuri niitä tunteita, joita Reipas Tyttö ei voi myöntää omistavansa ollenkaan.

Omaa kehoaankin voi oppia rakastamaan enemmän, kun sen näkee eri tavalla. Eikä haittaa ole siitäkään, jos näkee ympärillään monenlaisia ihmisiä nauttimassa samanhenkisestä harrastuksesta, kaupallinen pornokuvasto kun on aina vähän omanlaistaan.

Kaiken kruunuksi elämänhallinnallisia juttujakin voi ulkoistaa alistavalle osapuolelle. Sopivilla säännöillä alistuva voi siirtää vastuuta omasta laihtumisestaan tai muusta vähän epämiellyttävästä hankkeesta jonkun toisen harteille, ja hyvin toteutettuna projekti on molemmille hauska harrastus. Ei tässä mitään personal trainereita ja life coacheja tarvita!

Tässä kohtaa mieleen hiipii epäilys. Mistä tietää, koska tunne-elämän ongelmakohtia tai elämänhallinnan puutteita pitäisi käsitellä jossain ihan muualla kuin BDSM-suhteessa? Missä vaiheessa mennään yhteisestä hauskasta puolin tai toisin hyväksikäytön puolelle? Toisten ihmissuhteisiin ei useinkaan pääse kurkistamaan, joten on vaikea benchmarkata turvallisuuden rajoja sitä kautta. Pervojen keskuudessa jaetaan useammin tarinoita onnistuneista sessioista kuin siitä, missä kohtaa peli oli vihellettävä poikki.

Ei ole ihan erityishelppoa tietää, milloin homma on vielä Turvallista, Tervejärkistä ja tapahtuu Yhteistuumin (eli lontooksi Safe, Sane and Consensual). Tästä nyt ei tietenkään siinä mielessä kauheasti tekisi mieli huudella, että sairaan touhun leimaa tarjotaan myös skenen ulkopuolelta ihan riittävästi. Välillä kannattaisi ehkä kuitenkin tykönään miettiä, onko se BDSM paras työväline ihan kaikkeen. BDSM-vasara kädessä kaikki elämän osa-alueet näyttävät niin kovin helposti nauloilta. Omalla kohdallani olen joutunut vastentahtoisesti myöntämään, että ei se minulle ainakaan jokaiseen kysymykseen tarjoa vastausta. On se nyt kumma, kun jotain pitää ittekin tehrä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Sit kun sä tapaat sen Oikean ..

Se Oikea voi tehdä ihmiselle monenlaista. Se Oikea saa haluamaan parisuhteen, tai monikkosuhteen, tai avioliittoon, tai avioeron. Se Oikea saa haluamaan lapsia, tai valitsemaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Vain Se Oikea voi tarjota sen seksikerran, joka eheyttää homoseksuaalin heteroksi tai päinvastoin. Se Oikea saa muuttumaan alistavaksi, tai alistuvaksi, tai masokistiksi, tai sadistiksi. Tai switchiksi. Tai vaniljaksi. Se Oikea herättää kumifetissin, tai saa ymmärtämään ettei sitä ollutkaan.

Ylipäätään ihmisen elämä on valmis vasta kun ihminen on kohdannut Sen Oikean. Kuten Pokémon-hahmoilla, myös ihmisillä on olemassa muuttumaton final form joka tulee saavuttaa. Lisähaasteena tätä muotoa ei voi tietää saavuttaneensa, sillä aina voi kohdata jonkun joka paljastuukin Siksi Oikeaksi ja mullistaa elämän. Vasta silloin voi ymmärtää, että edellinen Se Oikea olikin Se Väärä, ja yhdessä vietetty aika ja tunnettu läheisyys hukkaan heitettyä ja turhaa.

Tuohon minä sanon kyllä hömpsönpömpsön. Ympärilleen kannattaa kyllä haalia mukavia, sopivasti ikäviä, viehättäviä, pelottavia, haastavia, rohkeita, ujoja, äänekkäitä ja hiljaisia ihmisiä. Kaikkien kanssa eivät polut jatku samaan suuntaan yhtä pitkän aikaa, muttei se jälkikäteen mitätöi yhdessä koettua. Enkä minä ainakaan haluaisi harteilleni vastuuta kenenkään elämän korjaamisesta oikeanlaiseksi. Rehellisyyden nimissä en edes omani, mutta sitä en taida päästä karkuun.

Enkä minä sitä paitsi sarjavalaistujana voi suostua uskomaan, että voisin koskaan olla valmis ihminen. Jos elinpäiviä riittää, koen ahaa-elämyksiä varmaan vielä rollaattoria työnnellessäni.